Pitkävaikutteinen rautalankakuuri, maaliskuinen kartanokierros osa 4

Maaliskuinen kartanokierroksemme kääntyi paluumatkan puolelle perjantaiaamuna. Hyödynsimme Hotell Londonin mainiota aamiaista oikein huolella ja lähdimme liikkeelle noin puoli yhdeksän aikaan. Sää näytti aika kivalta, puolipilviseltä eikä tuullut kovinkaan navakasti. Meidän oli tarkoitus käydä katsomassa ensin ne helposti löydettävät kartanot, jotka sijaitsevat Tarton kaupungissa ja sen jälkeen lähteä kohti Tallinnaa noin 10 kartanon kautta. Menisimme taas hieman uutta reittiä, jolloin saavuttaisimme sellaisia paikkoja, joissa emme vielä ole käyneet. Teitä Virossa kyllä riittää, hyväkuntoisia teitä. Se on sanottava. 

Emme ehtineet ensimmäisenkään kartanon luokse, kun olimme jo nähneet muuta mielenkiintoista. Kaupunginosa, jota kohden olimme menossa oli nimeltään Karlova ja se on keskustasta etelään. Osuimme Tähe-kadulle, jonka varressa olevan talon seinissä oli maalauksia. Rakennuksessa on toiminut Restoran Kaseke, josta voi lukea (tai ainakin katsoa kuvia, ellei viro taivu, minäkin vain arvailen usein) täältä. Muutenkin tuo blogi näyttää mielenkiintoiselta, tämän linkin takaa löytyy tunnisteet aiheelle katutaide. Siellä näkyy monta tuttua kuvaa, mutta sadoittain sellaisia, joita emme ole nähneet, en vielä tutkinut, kuinka suuri osa niistä on Tartosta. Kaseken ravintola-ajat ovat takana päin ja rakennus näytti siltä, että se on ollut tyhjillään jo pitkään. Seinien maalaukset eivät olleet sellaisia, joista eniten tällä taiteen alalla pidän, mutta riemastuttavalta se silti näytti. Muutama muukin kuva osui silmiimme ennen ensimmäistä kartanoa. 

Karlova (Karlowa, Tartumaa) oli sitten aamun ensimmäinen kartano. Saimme auton pysäköityä kadun varteen ja liukastelimme jäisiä tienvieriä rakennuksen lähelle. Itseasiassa Karlovaan kuuluu kaksi kartanoa, puurakenteinen vanhempi rakennus ja kivinen uudempi. Vanhempi on peräisin 1700-luvun lopulta, joskin sitä on suurennettu seuraavalla vuosisadalla. Nyt se kyllä tarvitsisi aika pian some tender loving care. 

Uudempi kartano on kivirakennus, se on nykyään yksityisomistuksessa ja melkoisen paljon restauroitu. Kurkistimme portin raosta sisäpihalle, siellä oli useita autoja ja rakennus on ilmeisen asuttu. Jostain lähteestä sain ymmärrettyä, että siellä on hienoja karttakokoelmia. Von Bulgarinin suku omisti Karlovan ja kartano oli Tarton venäläisyhteisön tyyssija viime vuosisadan alussa. 

Ropka oli päivän toinen kartano, mutta sen kohdalla tapahtui haksahdus. Emme sentään pitäneet Stalinin ajan koulua kartanona, vaan tällä kertaa hevostalli erehdytti meidät luulemaan, että löysimme etsimämme. Saattaa olla, että sillä oli osuutta asiaan, mitä rakennuksen julkisivussa luki. Toisaalta, jos olisin vilkaissut hieman tarkemmin kartanokirjaamme, siellä olisi ollut tarvittava tieto. Ja jopa pään kääntäminen pihassa olisi voinut tuoda Ropkan kartanon näkökenttäämme. Tiedämme siis ensi kerralla käydä katsomassa Ropkan kartanon ja silloin liitän sen näkemiemme kartanoiden listaan. Mutta onhan tuo melkoisen hieno hevostalli, vai mitä sanotte? Ei meilläpäin ole tuollaisia. Etenkään sellaisia, joissa nyt toimisi hammasklinikka.

Seuraavaksi lähdimme etsimään Tähtveren kartanoa, siitä muuten Karlova aikoinaan erotettiin, siihen aikaa kumpikin sijaitsi vielä Tarton kaupungin ulkopuolella, mutta tulivat sittemmin kaupungin nielaisemiksi. Ennen kuin ehdimme löytää Tähtveren, näimme kiinnostavan kadunpätkän, jonka lähelle heti pysäköimme ja menimme katsomaan kuvia, jotka oli maalattu aitamuuriin ja rakennusten seiniin Võru-kadulla. Näistä kuvista pidimme paljon.

Tähtvere (Techelfer, Tartumaa) on Heimat-tyylin kartano, jonka rakentaminen sijoittuu 1900-luvun alkuun. Vanhempi kartano ei osunut silmiimme. Se on asuntokäytössä nykyään. Tähtvereen liittyy mm. von Wulffin suku ja viimeiseksi kartanonherraksi mainitaan muuan Emil, mutta hänestä ei paljon tietoa herunut. Nykyään Tähtvere on Tarton yliopiston käytössä. 

Jätimme sitten Tarton taaksemme ja jatkoimme mutkaista matkaamme kohti Revalia (eli Rääveli eli Tallinna). Halusimme käydä Põltsamaan kaupungissa, koska siellä on tehtaanmyymälä, josta voi ostaa puffelipaffeleita. Ne ovat Mesikäpp-merkkisiä maissivälipaloja, joissa on runsaasti hunajaa ja sellaisen kun ottaa syötäväkseen, se jämähtää kitalakeen puoleksi päivää, oivaa hitaasti liukenevaa vararavintoa. Ostimme kerran niitä laatikollisen Põltsamaa-Felixin tehtaanmyymälästä, sillä meillä on ollut perinne viedä töihin tuliaisiksi jotain pahoja karkkeja tai muita käänteisherkkuja. Tuolla kertaa kävi hämmästyttävästi. Laatikollinen näitä ilmavia maissipallukoita hävisi nopeasti, vaikkei kukaan tunnustanut niitä ottaneensa, saati niistä pitäneensä. Niinpä niitä pitää vielä mahdollisimman usein. Tosin nyt jouduimme pettymyksen kurimukseen, sillä puffelipaffeleita ei ollut kaupassa. Ostimme lohdutukseksi mustikkahilloa Opiskelijalle, sekin ilmeni sitten mustaherukkahilloksi, katsoin purkit huonosti. Aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta. 

Mutta ennen epäonnista tehtaanmyymäläkäyntiä kävimme onnistuneella kartanokäynnillä, nimittäin toispuoljokkee olevan Uue-Põltsamaan (Neu-Oberpahlen, Jõgevamaa) kartanon pihassa. Kartano on ollut siellä ihan varmasti aikaisemminkin, emmepä vain ole edellisillä kerroilla noteeranneet sitä mitenkään. Kiersimme kauniin kartanon ja otimme kuvia sen ikkunoihin pari vuotta sitten tehdyistä kuvista, osa oli maalauksia ja osa valokuvia kankaalla. 1700-luvun lopun barokkirakennus on ilmeisesti ainakin kesäisin jonkunlaisessa käytössä, sillä on Facebook-sivutkin. Von Lillenfeldin suvun jouduttua luopumaan kartanosta vuoden 1919  maareformin aikaan kartanosta tuli koulu aina 1980-luvulle asti. Se toimi viereen rakennetun uuden koulun varastona vuoteen 2004 asti, jolloin se myytiin yksityiseen omistukseen.

Jo mainitun tehtaanmyymälän kanssa samalpuoljokkee on Põltsamaa Loss (Schloß Oberpahlen, Jõgevamaa), jossa olemme käyneet jo ensimmäisellä puffelipaffelireissulla. Emme tuolloin vielä ymmärtäneet kartanoitten päälle juuri mitään, mutta nyt kävimme Põltsamaan linnan pihassa uudelleen vain siitä syystä, että saimme yhden ruksin lisää kartanopokkariimme. Linnoituksessa on monenlaista eri-ikäistä osaa, mutta kartanoksi siitä voinee nimittää jotain osaa, ehkä tätä kuvan vasemman reunan rakennusta. Linnaosa on ollut raunioituneena toisen maailmansodan alkupuolelta, jolloin se paloi yhdessä viereisen kirkon kanssa. Kirkko on sittemmin rakennettu uudelleen. 

Kõo (Wolmarshof Viljandimaa) oli seuraavana vuorossa. Sen päärakennus on peräisin 1700-luvun lopulta ja edustaa barokkityyliä. Kiersimme rakennuksen ympäri ja ymmärsimme sen seinässä olleen kivitaulun mukaan maatalousoppilaitoksena viime vuosisadan alussa. 

Miltä lie ajalta tuo kaasunaamari pihalla oli? Siitä tuli hieman halju olo. Kõon kartanon omistajaksi mainitaan Arthur Valentin von Bock, joka kuoli vuonna 1922. Hänen vaimonsa Anna eli myöhempinä vuosinaan Ruotsissa ja kuoli siellä vuonna 1951. Arthurilla ja Annalla oli yksi poika, nimeltään Berend. Kõon kartano on kokonsa puolesta sitä luokkaa, että jos ikinä kuunaan päivänä voisi kuvitella ostavansa kartanon, niin tällainen se voisi olla. Mutta en voi kuvitella, en edes saa päähäni moista ajatusta. Täydellisen kauniit piirteet tällä rakennuksella, noin sivumennen sanoen.

Seuraavaksi siirryn hieman muistojen arkistoon ja pöllyytän samalla itseäni, pakotan itseni katsomaan peiliin, vaikka se on lähes tympeintä mitä tiedän (ja ymmärrän, että sen huomaa). Tämä oli kuudes kartanokierroksemme ja useimmilla niistä on ollut jonkunlaisia kohtaamisia, asioita jotka jäävät mieleen. Ensimmäisellä matkalla sellaiseksi muodostui kolmas kartanomme, Kirna. Kirjoitin silloin siitä näin: 

Kirnassa tarvittaisiin suuri kirstu rahaa, sen verran rapistunut talon ulkokuori on, mutta hyvin kauniilta talo näytti tammikuisessa hämärässäkin. Pihaa vartioi pulska kissa, josta arvelin tulevan pian äiti. Kissa kierteli ympärillämme ja puikahti raollaan olevasta pääovesta sisälle. Ovessa olevassa kyltissä kehotettiin astumaan sisälle ja me kurkistimme kartanon aulaan. Alakerran sisätiloja on uudistettu jossain vaiheessa uusgoottilaiseen tyyliin, joka hämmästytti ulkopuolen asettamien odotusten vuoksi. Talon ikkunoista näkyi valoa, mutta ihmisiä emme nähneet. Vain viimeisillään olevan kissan, joka tuijotti meitä toiseen kerroksen vievien portaiden juurella ilmoittaen täten, että sinne ei ole asiaa. Tahtoisinpa tietää miksi minulle oli niin suuri askel astua sisään taloon, vaikka ovessa selvästi oli sen lupaava kyltti. En ole missään mielessä rohkea ihminen ja saatan olla sen tähden välillä rasittavaa seuraa. Olen aina valmis kääntymään takaisin miltä polulta tahansa. 

Toisen matkamme parhaaksi paikaksi sukeutui Mysteerikartano nro 1. Myöhemmin olen tullut tietämään, ettei se ole kartano ollenkaan, vaan se on pappila, mutten ole löytänyt siitä tarkempia tietoja tämän lisäinformaationkaan avulla. Tämä paikka jäi mieleemme sen takia, että osuimme sen kohdalle aivan sattumalta ja luulimme löytäneemme ihan itse kartanon. Ja sen koirankin katse oli mieleenpainuva. 

Kolmannella matkalla osuimme Koogin kartanoon taas sattumoisin. Sillä paikalla emme kohdanneet ketään tai mitään (eläintäkään), ellei surisevia kimalaisia oteta lukuun. Mutta kartanon sijainti pienen joen partaalla, kaunis kesäpäivä, villinä rehottava piha ja avoin oviaukko, niistä Charlottenhofiksi myöhemmin paljastunut kartano jäivät mieleemme. Ja se, ettemme saisi höpertyä ostamaan sitäkään. Olisin siellä voinut uskaltaa katsoa sisälle, olisin voinut astua sen yhden askeleen. 

Neljännellä matkalla näimme valtavan määrän kartanoita, noin 35 muistaakseni. Kävimme Hiidenmaalla ja Saarenmaallakin, mutta myös Pärnun ympäristössä ja siellä tapahtui seuraava mieleenjäänyt kohtaaminen. Olimme päivän kartanokierroksen aivan viimeisen kohteen, Pootsin pihassa, kun tapasimme paikan omistajan ja hän kutsui meidät sisälle kartanoon, keskelle remonttia. Hän oli sellainen mies, joka myisi kenelle vain mitä vain ja mekin haksahdimme ostamaan hänen pimeästä kellaristaan "viiniä". Se osoittautui ihan kauheasti mehuksi, mutta ei sen väliä. Tärkeintä oli se, että vaikka luontoni sanoi, että pakene (siis käänny kannoillasi ja viestitä, ettet ole tekemässä vahinkoa, kunhan tässä katselet nätisti), kun mies astui meitä kohti pihalla, ei minun ollut paettava. Saatoin astua askeleen lähemmäs. Minussa on sellainen perustavaa laatua oleva piirre, että aina askel taaksepäin on luontevampi kuin askel eteenpäin. Se harmittaa minua itseänikin usein, mutta silti se on määräävämpi. Antti taas ottaa aina mieluummin askeleen eteenpäin kuin taaksepäin ja vain kun se on aivan välttämätöntä, hän peruuttaa. Silloin arvostan häntä suuresti, mutta minunhan pitäisi arvostaa häntä vielä paljon enemmän niillä hetkillä, kun hän astuu eteenpäin ja kiskaisee minutkin mukaansa. Ilmeisesti vuotuinen rautalankakuuri on tullut sittenkin nautittua. Viime vuonna varsinainen ravistelu näemmä jäi väliin tai vaikutusaika oli pitkä ja nyt tehosteannos vei sanoman perille. Pootsin kartanosta alkoi muuten se vaihe, jolloin ymmärsin katsoa kartanoita tarkemmin, tosin vieläkin välillä haksahdan, kuten tälläkin retkellä pariin kertaan. 

Tammikuisella matkalla ei tapahtunut sellaista kohtaamista, joka jäisi niin mieleen, ellei sitä lasketa, että Restun kartanon pihassa kaksi koiraa ilmaisi meille selvästi, ettei meidän kannattaisi yrittää mitään vilunkipeliä. Minulle ominainen varovaisuus oli paikallaan, vaikka joku koiria tuntevampi olisi varmasti osannut tulkita Tessun ja Murren kehonkieltä ja sitä olisiko sittenkin turvallista astua autosta ulos. 

Sitten siirryn taas jatkamaan tätä maaliskuista kartanomatkaamme ja kerron millainen kohtaaminen meille tapahtui Kabalan (Kabbal, Järvamaa vai Viljandimaa, en ole ihan selvillä) kartanossa. Sen upea kaksikerroksinen varhaisklassisen tyylin rakennus on juuri sitä tyyppiä, josta pidämme paljon. Pysäköimme auton hieman kauemmas ja kävelimme pihaan. Paraatipuoli näytti olevan oikein hyvässä kuosissa ja pihan lipputangoissa liehuvista lipuista päättelimme talon olevan nyt kouluna. Niin se on ollutkin jo vuodesta 1923. Sitä ennen se kuului von Vietinghoffin suvulle.

Koska takapihallekin pääsi katsomaan, kurkistimme taloa sieltäkin puolelta ja kävi ilmeiseksi, että maali/rahat/into ovat jossain vaiheessa päässeet loppumaan ja siellä pinta on paljon enemmän elämänjälkiä esittelevä. Kerrassaan viehättävä.

Kun palasimme takapihalta, tuli vastaamme meluisa joukko lapsia opettajiensa kanssa, noin 6-8-vuotiaita ehkä, värikkäissä haalareissaan ja posket ulkoilusta punaisina. Minulle tuli heti tavanomainen myötävarovaisuudentunne Antin puolesta, sillä tuntematon mies, kamera ja koulun/lastentarhan läheisyys eivät ole ehkä se paras yhdistelmä, vaikka meillä onkin kameroidemme tähtäimessä vain arkkitehtuuri.

Kävelimme lapsilauman ympäröiminä takaisin etupihalle ja minä olin jo luikkimassa autoa kohti, kun yksi opettajista alkoi puhua meille, hän ei puhunut englantia, mutta ymmärsimme, että hän kutsui meidät sisälle kouluun katsomaan rakennusta sieltäkin. Voitte uskoa, että minä olisin kaikkein mieluiten maailmassa vain sanonut kiitos ja hei, mutta joku kumma sai minut tekemään toisin. Opettaja viittilöi innokkaasti meitä astumaan sisälle rakennukseen ja sen me teimme. Ja jestas mikä tunne minulle tuli, kun astuin tuona pakkasaamuna 250 vuotta vanhan rakennuksen aulaan. Siellä oli mitä ihanin lämpö ja valo, tuoksui niin terveelle kuin rakennuksessa voi.

Lapset hyörivät ympärillä ja tuntui, että jos ikinä tietäisin paikan, jossa lapsilla on hyvä olla koulussa, se paikka olisi tässä. Opettaja jätti lapset riisumaan haalareitaan toisen opettajan valvonnassa ja kipaisi yläkertaan viittilöiden meitä tulemaan perässään. Siellä olisi jotain hienoa nähtävää. Ja siellä olikin. Hienon salin reunalla oli koulutarkoituksiin rakennettu esiintymislava ja siellä nurkassa koristeellinen kakluuni. Ihailimme sen kaakeleita asianmukaisesti.

Opettaja kehotti meitä katselemaan rauhassa ympärillemme rakennuksessa ja meni menojaan. Noin vain. Jätti kaksi vierasta ihmistä koulun sisälle. Se minua vähän oudoksutti, mutta onneksi emme olleet varkaita emmekä lapsia uhkaavia ihmisiä. Katselimme muutamaan huoneeseen, joiden ovi oli auki ja poistuimme paikalta.

Minulle jäi koko päiväksi erikoinen tunne, sellainen keveyden ja huolen yhdistelmä. Oli niin sydäntä lämmittävää päästä katsomaan kartanon sisälle, oli hienoa tulla otetuksi ihmisenä, joka ei edusta uhkaa. Mutta sittenkin tuntui vähän, että ehkä noin ei pitäisi tehdä. Ei sen opettajan eikä minun. Tai sitten pitää heittää moiset ajatukset romukoppaan ja olla sellaisen luottamuksen arvoinen ja vain iloinen, että sai nähdä miten kaunista kohta sata vuotta koulunakin olleessa Kabalan kartanossa yhä vielä on. Monta asiaa Virossa osataan tehdä oikein ja tässä on yksi niistä. Ehkä koulun rehtori katsoi meitä valvontakameroista, kun olimme sisällä kartanossa ja ikkunasta, kun kävelimme pois. Ehkä ei.

Tämän vuoden rautalankakuurini sisältö on tässä: Älä pelkää ottaa askelta eteenpäin, älä pelkää niin paljon. Mutta ota askel taaksepäin, kun se on viisasta. 

Tämän aivomyrskyosuuden jälkeen jatkoimme seuraavalle kartanolle, sen nimi oli Särevere (Serrefer, Järvamaa). Sitä ennen bongasimme hevostallin seinästä hienon kuvan. Tässä vaiheessa vielä rautalankakuurini uusin annostus ei ollut alkanut vaikuttaa, enkä kuvitellutkaan astuvani lähemmäs kauraooppeleita. Siksi kuvan rakeisuus. 

Meillä oli mainio tilaisuus tössiä Säreverenkin suhteen ja luulla tätä taloa kartanoksi. Mutta ei! Ymmärsimme sen olevan neuvostoaikainen koulu, olihan siinä oppi-isienkin kuvat seinään stanssattuina. En kyllä tunne keitä he ovat.

Säreveren kartano on vastapäätä tuota suurta koulurakennusta, puiston toisella puolella. Sen mansardikattoinen, puurakenteinen päärakennus olisi ollut toiselta puolelta paremman näköinen. Pääovi olisi ollut näkemisen arvoinen, mutta me katsoimme sitä vain tältä puolelta. Talo on rakennettu 1800-luvun puolivälissä ja sillä kerrotaan olevan hieno holvattu kellari. Mielenkiintoinen yksityiskohta Säverenen historiasta on tieto, että vuodesta 1939 alkaen jonkun aikaa siellä toimi tarkastusapulaisten koulu. Mitähän sellaiset tarkastusapulaiset olivat ja mitä he tarkastivat? Viimeinen ennen maareformia paikan omistanut suku oli von Schilling, nimi johon olemme monen kartanon kohdalla jo törmänneet. 

Laupa (Laupa, Järvamaa) jää jälleen mieleemme. Laupan kartano sijaitsee Pärnujoen varrella. Astuimme ulos autosta ja harjoitimme köpötyskävelyä, sillä piha oli hyvin jäinen ja liukas. Halusimme katsoa kartanoa joen ylittävältä sillalta. Tulin katsoneeksi rantakaislikkoon ja sen jäiseen reunaan ja ihmettelin, että kenenkähän karvalakki sinne oli lennähtänyt. Karvalakin minuun luoma katse oli aika tiukka. 

Sitten se alkoi liikkua, ei mitenkään ripeästi, mutta näin se liukui kohti avovettä. Näin ensimmäistä kertaa koskaan luonnossa majavan. Sillä ei ollut minkään valtakunnan hoppua ja se olla möllötti jään ja avoveden reunamalla kaislikossa vielä silloinkin, kun olimme kiertäneet kartanon ja menimme takaisin autolle. 

Laupa oli oikein vaikuttavan näköinen uusbarokkityylinen rakennus, joka on hevisti restauroitu vuosituhannen vaihteessa. Paikalla sijainnut puinen rakennus tuhoutui tulipalossa vuonna 1905. Se näytti tältä. Nykyinen rakennus on siis huomattavasti pompöösimpi. Otto von Taube oli viimeinen kartanonherra ennen maareformia, mutta hänen sallittiin jäädä Jändlaan johtamaan puunjalostustehdasta aina vuoteen 1933, jolloin hän erkani elämästä. Sama von Tauben perhe liittyi myös lähellä sijaitsevan Kabalan kartanon historiaan. 

Otto Iwan von Taube näytti tältä.

Seuraavaksi menimme katsomaan Kolun (Kollo, Järvamaa) kartanoa. Se oli yksi harvoja punatiilikartanoita tällä matkalla ja sitäkin katsoimme vain aidan takaa, sillä lähemmäs ei ollut menemistä. Kartano edustaa eklektistä (lue:sitä sun tätä) tyylisuuntaa, mikä on ollut hyvin yleistä Viron kartanoille 1800-luvun lopussa. Tämänkin kartanon omistajiin kuuluivat von Schillingit. Se valmistui vuonna 1890 ja joutui ryöstelyn kohteeksi vuosisadan vaihteessa. Ennalleen se korjattiin vuonna 1905, silloin siihen lisättiin kuvassa vasemmalla näkyvä torni. En saanut aivan aukottomasti selville, kuka kartanon omisti viimeisenä ennen maareformia, mutta nykyisin se on jälleen yksityisomistuksessa toimittuaan sitä ennen vuosikymmeniä kouluna. 

Päivän kartanoannos alkoi olla loppusuoralla. Seuraavana kohteena oli Käru (Kerro, Raplamaa). Se ei ollut alkuperäisellä listallamme, mutta kun reittimme hieman vaihtui Kolun jälkeen, aloin kiivaasti tutkia karttaa, olisiko tällä uudella reitillä jotain nähtävää. En ehtinyt edes tehdä sitä, kun Antti huomasi aivan tien varressa ilmiselvän kartanon, josta ei voinut erehtyä. Saimme auton kartanolle vievän pihatien varteen ja etsin löytyykö paikkaa kirjastamme. Siellähän se oli ja menimme katsomaan rakennusta lähempää. Se on rakennettu 1800-luvun lopulla uusrenesanssityyliin ja sekin joutui ryöstelyn ja tuhoamisen kohteeksi vuonna 1905. Myöhemmissä korjauksissa rakennus jäi ilman aiempaa hienoa tornia sen toisessa päässä. 

Hieman epäilen tuon korkea ikkunan alkuperäisyyttä.

Kartanon viimeiseksi omistajaksi ennen maareformia löysin Karoline von Rentelnin, joka näytti  nuorena naisena tältä.

Sitten iäkkäämpänä hänessä oli jotain justiinamaista (mutta kenessäpä meistä ei olisi?). En löytänyt hänestä paljonkaan tietoa, vain sen, että hän oli naimisissa Alexander von Rentelnin kanssa, mutta tietoa mahdollisista perillisistä ei löytynyt. 

Toiseksi viimeisenä kartanona kävimme katsomassa Lellen (Lelle, Raplamaa vai Pärnumaa?) kartanon. Siitä on jäljellä vain toinen pääty, joka on korjattu vuoden 1905 tuhopolton jälkeen. En löytänyt yhtään kuvaa Lellestä ennen vuotta 1905, mutta päätykin oli hienon näköinen. Sen on yksityisomistuksessa nykyään, vuoteen 1919 asti siellä isännöi Ernst von Hoyningen-Huene. 

Hän sai vaimonsa Margarithen kanssa 12 vuoden aikana 9 lasta, joista laskujeni mukaan kolme vanhinta elivät aikuisiksi asti ja kaksi seuraavaa kuoli pikkulapsina. Sitten oli taas parempi onni, kaksi seuraavaa lasta eli pitkän elämän. Kolmanneksi nuorin, poika nimeltä Carl Hermann kuoli jo 17-vuotiaana ja seuraavana syntynyt Rudolf vasta varsin iäkkäänä USA:ssa. Kuopus oli nimeltään Bernhard, hän syntyi vuonna 1906, mutta ei Lellessä, kuten muut perheen lapset ja hän löytyi etsinnöissäni vasta hieman mutkan takaa. Hänestä tuli sotilas ja hän kuoli ymmärtääkseni rintamalla vuonna 1942. Moni perheen jäsenistä muutti joko Saksaan tai Yhdysvaltoihin. Perheen molemmat vanhemmat kuolivat Oberammergaussa, Baijerissa. Lellen olemassa oleva kartanonpääty näyttää tältä. 

Kehtna (Kehtel, Raplamaa) oli sitten päivän vihoviimeinen kartano, aloimme olla jo melko lähellä Tallinnaa. Kehtnan kohtaloksi koitui taas se viimeisen kartanon kirous. Kiintiö alkoi olla jo täynnä, olimme nähneet taas niin paljon kiinnostavia paikkoja, ettei tämä 1700-luvun lopussa rakennettu, mutta myöhemmin eklektisiä piirteitä saanut kartano enää vain jaksanut niin kovin paljon kiinnostaa. 

Kävelimme kyllä sen ympäri ja huomasimme sen pihassa joidenkin Viron  presidenttien istuttamia puita. Olivat vielä aika hentoisia, joten pitänee palata 50 vuoden kuluttua katsomaan millainen puisto niistä on muodostunut. 

Ajelimme sitten Tallinnaan alle tunnin matkan. Olimme yötä sataman lähellä olevassa edullisessa Tallinkin hotellissa ja sään oltua aika surkea, kävimme vain lyhyellä kävelyllä keskustassa. Naistenpäivänä kukkakauppa kävi kiivaasti kukkamummojen kojuilla ja muutenkin väkeä riitti kuhisemaan asti kaduille. Poikkesimme Restoran Lusikasiin ostereille, meillä se tarkoittaa sitä, että Antti syö ostereita ja minä katson, kun hän syö. 

Nauratti, kun tilasimme myös vettä ja minä sain siis vettä ja leipää, sillä leipää oli myös tarjolla ostereitten kanssa. Sain minä lasillisen samppanjaakin. Sinä iltana emme viitsineet lähteä minnekään päivälliselle, eihän sitä malttanutkaan. Tuli niin hyvää ohjelmaa telkkaristakin!

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Mõishulluutta- ja Poissa kotoa-välilehdille. Ensimainitulle kerään aakkostettuina kaikki kartanot, joita olemme käyneet katsomassa ja viimemainitulle reissuaiheiset postauksemme maittain aakkostettuina.