Kartanopaikkausta

Vuonna 2014 olimme ensimmäisen kerran Virossa vuosiin, varmaan melkein vuosikymmeneen. Sen jälkeen matkoja on ollut 1-3 vuodessa. Kaksi vuotta sitten tammikuussa Viron matkailu sai uuden vivahteen, kun innostuimme kartanoista. Tuolla ensimmäisellä kartanokierroksella jotain nyrjähti parantumattomasti, sen jälkeen olemme käyneet katsomassa jo yli 200 kartanoa. Luettelo näkemistämme paikoista löytyy tämän linkin takaa. Päivitän luetteloa sitä mukaa, kun saan uusia paikkoja kirjoitetuksi postauksiin. 

Kartanoiden katseleminen tarkoittaa meille ihan kirjaimellisesti, että löydettyämme ne katsomme niitä ulkopuolelta. Joitakin pääsee katsomaan ihan läheltä, niitä voi kiertää ja ehkä kurkistaa sisällekin ikkunasta, ehjästä tai rikkinäisestä. Joitakin täytyy katsoa aitojen tai porttien takaa. Joihinkin voi päästä sisällekin, jos kyseessä on majoituspaikkana toimiva kartano tai vaikka koulu. Meidän ei ole mitenkään välttämätöntä päästä sisälle kartanoon, sellaisiinkaan minne  se olisi helposti järjestettävissä. Tärkeintä on löytää paikka ja nähdä se. Tämä on tietysti vain meidän tapamme tehdä kartanokierroksia, joku toinen tahtoo ehdottomasti vierailla kartanoissa, mikäli se on mahdollista, eivätkä raunioituneet paikat kiinnosta toisia ollenkaan. Tärkeä osa kartanoiden keräilyssä on tietojen etsiminen jälkikäteen. Voisihan sitä tietysti tehdä etukäteenkin, mutta siihen ei ole toistaiseksi ollut aikaa eikä intoa. Joskus kartano aiheuttaa aivomyrskyn ja tarjoilee annoksen rautalankakuuria. 

Lähteinä käytän kaikkein eniten Ivar Sakkin Estonian Manors-kirjaa, se on matkoilla mukana. Meidän painoksemme on vuodelta 2004 ja se alkaa olla monin osin vanhentunut. Uudempaakaan ei mahda olla saatavilla. Viime vuonna ilmestyi uusi kartanopokkari, mutta se on lähinnä luettelo paikoista. Siihen kuuluu kyllä hyvä kartta, josta on ollut hyötyä. Toisena lähteenä meillä on virolaisten kartanoiden puistoista kertova kaksiosainen teos Eesti Parkid, siihen voisi upota viikoksi helposti, etenkin jos joku toisi ruokaa ja juomaa käden ulottuville. Tämä teos on vain viroksi, mutta siinäpä opin sitäkin lisää, tai ehkä opin luulemaan viroksi lisää. Estonian manors-portaali on hyvä tietolähde, joskin senkin tiedoissa olisi päivittämistä. Toinen netistä löytyvä kartanosivusto on tämä, mutten muista joka kerta edes avata sitä tietoa etsiessäni. Wikipediassa on tällainen luettelo, sitä kautta löytyy jotain tietoa ja sitten vain sukellan vanhoihin lehtikirjoituksiin, sukuselvityksiin ja kaikkeen muuhun, mitä netin uumenista löytyy. Aina ei voi olla varma, että löydetty tieto on varmasti totta, mutta mielenkiintoista se silti saattaa olla. 

Ennen tätä tammikuista reissua olimme edellisen kerran kartanojahdissa viime elokuussa. Mukanamme oli silloin sukulaisia, joten matkan luonne oli hieman vähemmän seikkailuhakuinen (ikään kuin minä juuri koskaan uskaltaisin seikkailla yhtään mitään). Nyt olimme taas kahdestaan liikkeellä, joten menimme sellaisiinkin paikkoihin, joihin emme välttämättä veisi muita. Ja ennen kaikkea kiersimme niin monta paikkaa, ettei voisi kenenkään muun olettaa olevan aivan yhtä innostunut. Neljänä päivänä näimme noin 40 kartanoa, tai mitä niistä oli jäljellä. Määrä tarkentuu, kun ehdin etsiä tietoa paikoista ja varmistua siitä, että näkemämme todella olivat kartanoita. 

Virossa ei ainakaan lähellä pohjoisrannikkoa ollut tammikuun kolmantena päivänä lainkaan lunta, mikä oli hyvä juttu. Ilman lämpötila oli muutaman asteen plussan puolella, mutta tuuli erittäin rivakasti, happea oli saatavilla enemmän kuin tarpeeksi. Olimme olleet edellisyön Tallinkin Europalla ja kun aamulla viimeisetkin uniset saapuivat autoilleen, pääsimme mekin ajamaan ulos laivasta. Ensimmäisen tunnin ajelimme hämärässä, mutta sitten alkoi päivä valjeta. 

Myöhemmin lunta sitten tulikin hieman.

Elokuisen reissun alku oli hieman takkuinen, lähdimme innolla liikkeelle ja kuinkas kävikään? Emme löytäneet ensimmäistä kartanoa. Paikan nimi oli Klooga (Lodensee, Harjumaa). Olimme lopulta verraten lähellä kartanoa, mutta kesäinen lehtipuusto ja pusikko estivät meitä näkemästä kartanoa tieltä. Luultavasti sen katto ja myöhempää tekoa oleva savupiippu näkyivät tielle silloinkin, mutta emme sitä kartanoksi arvanneet. Klooga jäi sen verran kaivelemaan, että tämän talvimatkan ensimmäiseksi kohteeksi valitsimme juuri sen. Olimme katsoneet ilmakuvia paikasta ja ymmärsimme minne meidän kannattaa ajaa päästäksemme mahdollisimman lähelle. 

Kloogan kartano sijaitsee samannimisen järven itärannalla ja se on ollut neuvostoaikaan sotilasaluetta (portaalin mukaan Soviet Strategic Rocket Forces, mitä se nyt sitten onkaan suomeksi). Jonkunlaisia konesuojia oli edelleen nähtävillä, kun pysäköimme auton hiekkatien varteen ja lähdimme kävelemään kohti järveä. 

Kartanolle vievät tiet oli katkaistu luultavasti sen jälkeen, kun neuvostoarmeija oli poistunut paikalta. Kuljimme mennessä pitkin ruovikkoa ja entisten sotilashallien ja betonirakennelmien vieritse ja noin vartin kulkemisen jälkeen saimme kartanon näkyviimme pusikon keskeltä. 

Hetken kuluttua pääsimme aivan lähelle ja pystyimme kiertämään kartanon, jonka sijainti järven rannalla on ollut mitä hienoin. Barokkityylin rakennus on peräisin 1700-luvun alkupuolelta, mutta sitä modifioitiin jo saman vuosisadan lopulla. Myöhempiin vaiheisiin kuuluu se, että neuvostoarmeijan lähdettyä paikka joutui vandaalien käsiin ja vuonna 1997 siellä oli tulipalo. Sittemmin sen omisti pankkimies, jolla oli haaveena tehdä Kloogasta kotinsa, mutta pankin konkurssi romutti nämä haaveet ja vei lopulta miehen vankilaankin. Kenelle Klooga nyt kuuluu, sitä en tiedä. Joitakin korjaustöitä siellä on tehty ilmeisesti tuon tulipalon jälkeen, järven puolen julkisivua on rumanpuoleisesti korjattu tiiliharkoilla ja kattoakin fiksattu, mutta selkeästi paikka olisi pikaisen avun tarpeessa, mikäli sen haluaisi vielä pelastaa. 

Viimeinen omistaja ennen maareformia oli nimeltään Axel von Krusenstern, hän tosin kuoli jo vuonna 1913, enkä saanut aukottomasti selville kenelle kartano kuului sen jälkeen vuoteen 1919. Hyvissä voimissa ollessaan hän näytti näin hienolta herralta. Hänen rouvastaan en löytänyt kuvaa, mutta nimeltään hän oli Maria. 

Oli todella hienoa löytää Kloogan kartano ja päästä katsomaan sitä läheltä. Järven yllä lensi juuri parvi joutsenia ja niiden siipien iskut ja huudot tekivät mielen jotenkin erityisen iloiseksi. Palatessamme autolle löysimme oikein mainion polun, jota pitkin rämpiminen ei ollut tarpeen. Niin käy usein, mennessä emme osu polkujen päähän, mutta palatessa ne löytyvät. Ei ihme, ettemme kesällä löytäneet Kloogaa, sen verran sen ympäristö on hoitamisen puutteessa villiintynyt. 

Päivän toisen kartanon nimi oli Rabivere (Rabbifer, Raplamaa). Se on barokkityylin yksikerroksinen puurakenteinen talo, joka rakennettiin 1800-luvun alussa. Estonian Manors-portaalin mukaan se on toiminut kouluna, Estonian Manors-kirjan mukaan se oli neuvostoaikaan kolhoosin käytössä. Viimeiseksi omistajaksi vuoteen 1919 asti mainitaan Hamilkar Dietrich von Decken. Hamilkar on hieno nimi. Hänestä en löytänyt mitään lisätietoa. Toisaalla sanotaan, että kartanon omisti Hamilkarin jälkeen Gustav von Sivers, mutta sillekään en löytänyt enempiä varmennuksia. Talossa on meneillään jotain korjaustöitä, sillä seinustoilta on maata kaivettu pois ja nurmikot, joita vuoden 2011 googlekuvassa näkyy, ovat mennyttä. Ehkäpä jotain hyvää vielä tapahtuu Rabiverelle. Takapuolen nykypahka on ainakin melkoisen ruma. 

Seuraavana ajelimme katsomaan Kodilan kartanoa (Koddil, Raplamaa). Sen kohdalla muistiinpanoissani lukee kilipukkeja! Tuollaiset luonnehdinnat auttavat hyvin muistamaan paikkoja. Tämä kilipukkikartano on nykyään yksityisomistuksessa ja hyvin aidattu. Aitaus ei ole vain pitämään tunkeutujat poissa vaan myös pitämään kilipukit tontilla. Niitä vaelteli puistikossa ihan laumana. Myöskin myyriä näyttäisi olevan, multakekoja oli siihen malliin pitkin poikin. 

Kodilan kartanon päärakennusta emme päässeet näkemään läheltä ja ilmeisesti sen ulkomuotoa on aikojen saatossa muokattu melkoisesti. Vuoden 2015 kuvassa rakennus oli vielä vadelmanpunainen, mutta nyt se on kalpeankeltainen. Mikäli ymmärsin oikein vironkielisiä artikkeleita lukiessani, oli talo viimeksi ennen maareformia Hans Zimmermann-nimisen miehen omaisuutta ja että hänen sukunsa olisi saanut pitää kartanon aina vuoteen 1941 asti, jolloin Gustav Wilhelm-niminen suvun jäsen lähetettiin Siperiaan. Tämän jälkeen Kodila oli kolhoosin toimistona. Kolhoosin rakennuksia on edelleen runsaasti kartanon lähettyvillä.

Alu (Allo, Raplamaa) oli seuraava kohteemme ja sepä olikin tosi hieno ja mielenkiintoinen paikka. Uusgoottilaista tyyliä edustava rakennus on peräisin 1800-luvun lopulta ja sen omisti ennen maareformia von Lilienfeldtin suku. 

Rudolf mainitaan kartanon omistajaksi, hän kuoli Alussa vuonna 1910. Hänen vaimonsa Lucie eli vielä 7 vuotta hänen jälkeensä. Heillä oli viisi tytärtä, kutsumanimiltään Mary, Edda, Kitty, Nina ja Elita. He kaikki elivät aikuisiksi asti ja Ninaa lukuunottamatta saivat itsekin monta lasta. 

Vuoden 1919 jälkeen Alussa toimi koulu monta vuosikymmentä ja nykyään se on Viron kansalliskaartin  (Kaitseliit) käytössä. 

Vielä riitti päivänvaloa ja seuraavaksi menimme katsomaan Kuusikun kartanoa (Kusiko/Saage, Raplamaa), jonka puinen päärakennus on monen arkkitehtoonisen suuntauksen summa. 

Kartanon läheisyydessä on jäljellä myös talli- ja varastorakennuksia, joissa osassa on nytkin menossa korjaus- ja muutostoimia.

Edellisen kartanon omistajasuku, von Lilienfeldtit omistivat myös Kuusikun kartanon, mutten löytänyt kuka heistä varsinaisesti ihan viimeisenä. Monta sukupolvea Ottoja oli peräkkäin, mutta välillä tietolähteissä puhuttiin Kuusikun kartanosta saksankielisellä nimellä Saage, joka taas toisaalla sanotaan olevan sama kuin Sahan kartano. Ota näistä selkoa. Mutta Otto Hermann kuitenkin syntyi Raplamaan Saagessa eli Kuusikussa vuonna 1840. Tämä kyseinen Otto oli ylempänä mainitun Rudolfin velipoika. 

Kuusikun eli Saagen puisto ja piha-alueet ovat näyttäneet tällaisilta, kuva on otettu kirjastamme Eesti Parkid.

Mõisamaa (Moisama, Raplamaa) ei ole tämän päivän asussaan kovinkaan kiinnostava rakennus, sitä on modattu niin paljon, että on vaikea kuvitella millainen se on alkujaan ollut. Tapasimme pihalla naisen, joka kertoi, että talossa toimi jonkunlainen lastenkoti (tai sijaiskoti) vuoteen 2012 asti, mutta että nyt siellä on useita perheitä asumassa. Hieman sellaiselta kommuunimeiningiltä näytti. Luin kirjastamme, että vuoden 1905 polttamisaalto osui Mõisamaan kohdalle, mutta se on rakennettu kuntoon uudelleen, myöhemmin se on saanut myös modernimman pahkan. 

Mõisamaan omistajana oli vuodesta 1917 (en tiedä mihin asti) pontevan näköinen mies nimeltä Alfred Schmidt, joka muutti nimensä vuonna 1936 Ain Sillakiksi. Hän oli nuorna miehenä painonnostaja, joka on viroksi töstja. Kivat trikoot, vai mitä? Sukat ovat hieman makkaralla. Mitaleitakin on tullut saatua.

(Vana)Kasti (Alt-Kasty, Raplamaa) aloitti päivän kierroksen loppusuoran. Sekin on palanut vuonna 1905, mutta tuolloin korjattu. Neuvostoaikaan sillä oli tavanomainen tehtävä toimia kolhoosin konttorina ja myöhemmin siellä on ollut kauppaa ja oluttupaakin, eikä ehkä kauhean kauan sitten. Nyt se näytti aivan asumattomalta ja hiljaiselta.

Kastin perittäjättäreksi (rakastan sanaa perijätär) kerrotaan Helene Elisabeth Marie von Stackelberg,  jonka elämän pituus ei minulle selvinnyt, eikä oikein sekään, että kumpi hän näistä pikkuneideistä on. Hän oli kahdesta sisaruksesta nuorempi, mutten osaa kyllä päätellä, kumpi näistä on pikku- ja kumpi isosisko. Von Stackelbergin suvulla on pitkä historia hotellibisneksessä, nytkin Tallinnassa on hotelli, jonka nimessä esiintyy Stackelberg, mutta onko hotellilla enää tekemistä Helenen suvun kanssa, sitä en osaa sanoa.

Kastin tontilla on ollut tällaista tai ainakin tämmöisiä suunnitelmia on ollut. Kuva on omasta Eesti parkid-kirjastamme. 

Haimre (Heimar, Raplamaa) oli päivän toiseksi viimeinen kartano. Menimme katsomaan sitä karttamerkin perusteella, mutta kyllähän sen kartanokirjastakin löytyi, kun otti silmän käteen. Portaalissa siitä oli lisätietoa vain viroksi, mutta kyllä se kartanovirollani jo hoituu. Kartanon jämiä emme löytyneet, vaikka silmä kuinka olisi ollut kädessä, sillä se on palanut pahasti jo vuonna 1905 eikä sitä tuolloin korjattu enää kuntoon. Nyt paikalla on enää jotain lisärakennuksia ja surullisia seinänpätkiä varsinaisesta kartanosta. Haimren puiston uudistamisesta on ollut suunnitelmia, mutta näin talviaikaan on vaikea sanoa, mitä siellä on tekeillä. Lainasin ihan pikkuisen kuvaa kartanosta vuoden 1905 palon jälkeen.

Tällaisia näkymiä me paikalla näimme.

Kartanon omistajaksi mainitaan Paul Otto von Straelborn, eikä sen nimisiä henkilöitä löytynyt kuin yksi, hän syntyi Tallinnassa, mutta eli myöhemmin Etelä-Afrikassa. Kyllähän hän olisi ehtinyt yhden kartanon omistaa neli-viisikymppisenä. Kuolinvuosi ei ole tiedossa. Ilmeisesti hänellä ei ollut lapsia. 

Jäljellä oli vielä yksi kartano ennen kuin ajoimme Pärnuun. Viimeisen paikan nimi oli Konuvere (Konofer, Raplamaa). Emme siellä paikanpäällä arvanneet, että kartano olisi myynnissä, katsoimme äsken myyntikuvia (mikäli ne siis ovat vielä ajankohtaisia, en osaa tulkita virolaisia kiinteistöfirmojen sivuja) ja niiden mukaan ulkopuoli ei tosiaankaan kerro miten paljon rahaa paikkaan on laitettu. Millä maulla, siitä voi olla montaa mieltä. Hintalappu on 650 000 €. Pihapiirissä oli myös jonkunlainen talli (muttei ilmeisesti kovinkaan vanha) ja siellä hevonen ja koiria kirmaili aidan sisäpuolella. Katsoimme paikkaa vain portin takaa. Myyntikylttiä ei näkynyt. Kartanoportaali antoi ymmärtää, että paikassa on ollut joskus kennel. En saanut selville mitään varmaan kartanon omistussuhteista ennen maareformia, Egon Wüstenberg-niminen henkilö mainittiin, mutta hänestä en löytänyt tietoja.

Konuveren jälkeen ajoimme Pärnuun ja siellä tuttuun Rannahotelliin. Näin sesongin ulkopuolella hinnat ovat alhaisia ja ajattelin, ettei iltapimeällä merinäköalalla ole merkitystä ja olin varannut huoneen puistonäköalalla. Sisäänkirjautumisen yhteydessä meille mainittiin, että pieni upgreidaus oli tehty ja niinpä tosiaankin oli tehty. Iso upgreidaus olisi varmaan ollut sitten se Lennart Meri-sviitti. Meilläkin oli sviitti kolmannessa kerroksessa meren puolella, ei passannut valittaa. Pullo kuohuviiniäkin tuotiin tervehdyksenä, jonka jälkeen oli olo kyllä melkoisen herraskainen. 

Iltasella kävelimme vain noin puolen kilometrin matkan Villa Wesset-ravintolaan, jossa kävimme elokuussakin sukulaismatkalla. Suosikkipaikkamme Lime Lounge on sulkenut ovensa, sen huomasimme ikäväksemme. Villa Wessetin ruoka oli oikein hyvää ja edullista, palvelu erinomaista. Hotellin ravintolaksi se oli miellyttävä kokemus näin toisellakin kertaa.

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa- ja Mõis-hulluutta-välilehdille, joille kerään aihepiirin postauksia. Seuraavassa osassa kerron kartanoista, joita näimme matkalla Pärnusta Tarttoon.