Viime viikot ovat olleet kyllä kummallisia, eikä paluu tavalliseen eloon ole vielä nähtävissä edes tulevaisuushorisontissa (suosikkini BS-bingossa). Tunnen eläväni kahdessa erilaisessa kuplassa, vaihdan niistä toiseen kymmenen kilometrin työmatkan aikana enkä tiedä kummassa oloni olisi normaalimpi. Olen alkanut kyseenalaistaa jopa sitä, kuin introvertti lopulta mahdankaan olla. Saattaisinko sittenkin kaivata joskus jotain sosiaalista kanssakäymistä? Niin pitkälle en sentään tohdi vielä mennä.
Jos oma arkeni onkin monella tapaa nyt sekaisin, niin se tuntuu monilla muillakin olevan. Omani on oikeastaan hyvin helppo, käyn töissä tavalliseen tapaan, kotona minulla ei ole muita velvollisuuksia kuin pitää itsestäni huolta niin hyvin pystyn, mikä ei aina ole ihan parasta priimaa, sen myönnän. Minun ei tarvitse tehdä kotona töitä työnantajalle, ei tarvitse huolehtia lasten etäkoulusta, ei pissattaa koiraa pikaisesti muita ihmisiä vältellen eikä murehtia tällä hetkellä kenenkään läheisen voinnista. Viime mainitun toivon jatkuvan niin tulevinakin viikkoina.
CampaKeittiössä on menossa uudenlaiset teemaviikot, tehdään ruokaa, jos viitsitään ja syödään, jos jaksetaan. Monta kertaa olen saanut jotain sentään tehtyä, mutta lautasen ääreen istuttuani en meinaa jaksaa haarukkaa nostaa, mikään ei oikein maistu sille, mitä halusin ja joka kerta ruokaa on liikaa. Käymme kaupassa noin kerran viikossa lyhyesti täsmäostaen. Pantryn hyllyt ovat jo ehkä hieman väljemmät kuin kuukausi sitten, pakastimissa ei ole vielä nähtävissä huomattavaa vajentumista. Jos jotain tiedän, niin sen, että varastoissamme on ruokaa yllin kyllin, vaikkemme kävisi kaupassa puoleen vuoteen. Ei tietenkään tuoreita kauden tuotteita, mutta elossa pitävää ravintoa kyllä. En osta pastaa ennen kuin näen pastahyllyn takaseinän. Ja tiedoksi itselleni, että viikunahilloa on tarpeeksi. Ehkä jopa liikaa.
Se minua hieman surettaa, ettei alla olevan kuvan kirjoille ole nyt käyttöä. Ei tule uutta CampaAdria-reissua ihan pian. Mutta hyvää kahvia saa kotona, siinä ei ole ollut mitään toimitusvaikeuksia. Ja reissuunkin päästään vielä, siinäkään ei ole mitään isompaa suremista.
Mä kaipaan, ettei voi käydä edes joskus ulkona syömässä ja yhteisiä illallisia kavereiden kanssa meillä tai heillä.
VastaaPoistaMinä kaipaan eniten lounaita oman nuorison kanssa kaupungilla tai sitä, että he tulevat tänne meille syömään.
PoistaOlet ihana!
VastaaPoistaKiitos samoin, Ystävä! <3
PoistaTosi kiva postaus:) Minä alan välillä hieman hyppiä seinille, ja ehkä eniten kaipaan kantakahvipaikkaani, eli torin pientä kahvikauppa/kahvipistettä, jossa käydään syvällisiä keskusteluja, niitä kaipailen. Juuri tänään kirjoitin lempibaristalleni että miten paljon kaipaan, ja hän sanoi että heti kun voi,niin paikka avataan taas.
VastaaPoistaKiitos, Jael. <3 Minulla on sellainen perushuolestunut olo koko ajan, osin töistä ja osin yleisestä tilanteesta. Pääsiäisvapaa tulee kyllä tarpeeseen.
PoistaMinä taas alan kaivata oikeasti omaa aikaa tässä tilanteessa. Sellaista, että saisin olla kotona ihan yksin. Niin, että muut piipahtaisivat jossakin omassa tärkeässä harrastuksessaan ja tulisivat kotiin hyvän tuulisina ja täynnä energiaa tartuttaen sen muihin. Sillä aikaa minä olisin saanut tehdä jotain omaa.
VastaaPoistaYmmärrän erittäin hyvin. :)
Poista