Vannon kautta kiven ja kannon

Huhtikuu on kulunut kahdella tapaa, pääosin se on ollut yhtä tervassa tarpomista, mutta toisaalta tuntuu, että se on livahtanut jonnekin aivan huomaamatta. En enää edes muista kuinka mones viikko tämä on tätä poikkeustilannetta. Monta kertaa olen ollut päivistä sekaisin ja tuntuu, ettei mikään edisty. Tällä viikolla rytmittömyyttä on lisännyt lomautus, jonka aikana olen lähinnä nukkunut tai odottanut nukkumaanmenoaikaa. Eilen oli poikkeuksellinen päivä, katsoin elokuvan, joka alkoi klo 21 ja katsoin sen loppuun, vaikka se oli ränkkäli. Olipa se hyvä! Tosin kaikki elokuvat, joissa Ethan Hawke esiintyy, ovat minusta hyviä, koska Rakkautta ennen-trilogia. Älkää kysykö lisätietoja. 

Eilen oli myös siinä mielessä harvinainen päivä, että söimme ihan kunnolla, oikein kolmen ruokalajin päivällisen. Se kyllä venähti ainakin kolmen tunnin mittaiseksi, sillä en viitsinyt panostaa ajoitukseen, vaan söimme ensin nypertämäni alkuruoan ja sen jälkeen sitten verkkaiseen tahtiin pääruoan ja jälkkärin monta tuntia myöhemmin. Ajoittamisessa minulla on edelleen paljon oppimista. 

Alkuruokana meillä oli beef tartare. Olen tehnyt vain yhden kerran aikaisemmin tartaria naudan lihasta ja eilen oli toinen kerta. Tuolloin vuonna 2017 kyseessä oli keittiöpeikko, muttei enää. Jostain kummasta minulle hiipi toissapäivänä ajatus siitä, että jo aiemmin sulamaan otetun lohen lisäksi haluaisin tehdä alkuruokaakin ja vieläpä tartaria. 

Beef tartare kahdelle

• palanen naudan sisäfilettä
• 4 isoa kaprista
• 1 viipale maustekurkkua
• 1 retiisi (kauheita määriä siis)
• pari lehteä persiljaa ja salaattia (ihan nimikokoisia)
• puolikas pienestä punasipulista
• 2 kananmunan keltuaista
• oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria
• ruohosipulia
• ruislastuja
• paahtoleipää

Ostin palasen sisäfilettä, sitä jäi kalvojen ja näkyvän rasvan poistamisen jälkeen noin 150 g. Laitoin palan pakastimeen noin tunti ennen annoksen valmistamista. Siinä odotellessa viipaloin mandoliinilla yhden pikkuisen retiisin aivan läpinäkyvän ohuiksi viipaleiksi ja leikkasin sipulin pieniksi kuutioiksi, samoin maustekurkkuviipaleen. Otin valmiiksi kostean talouspaperiarkin hoiviin pikkuisen persiljaa ja salaatin kaikkein pienimpiä lehtiä. Silppusin ruohosipulia pieneksi. 

Kun file oli jähmettynyt pakastimessa noin tunnin verran, otin sen leikkuulaudalle ja viipaloin sen niin ohuelti kuin vain pystyin, vähän alle puolen sentin viipaleisiin. Ne leikkasin ensin suikaleiksi ja sitten kuutioiksi. Jaoin lihakuutiot kahteen noin yhtä suureen (itseasiassa pieneen) kasaan ja taputtelin ne palloksi. Pallot nostin lautasilla oleviin stansseihin ja painelin kevyesti. Painoin pienellä snapsilasilla tartariin kolon kananmunankeltuaista varten.

Rikoin kananmunat varovasti ja erotin keltuaiset, jotka luisutin lusikasta tartarin päälle tehtyyn koloon. Sitten koristelin annoksen niin nätisti kuin osasin. Päälle kiersin myllystä suolaa ja lurittelin pullosta oliiviöljyä, suola oli lautasella miniatyyrilusikalla syöjän itsensä annosteltavissa. 

Pääruoka oli sitten lohta sous vide, vakumoin kaksi annospalaa ruodotonta lohta, jotka olin ennalta suolannut ja pippuroinut. Unohdin kokonaan sen, että olisi ollut hyvä suolata kala etukäteen suolavedessä, en lukenut omia merkintöjäni aiemmista sous videilyistä tarpeeksi tarkkaan. Kuumensin veden 50 asteeseen ja lohi oli vedessä pussissa noin 40 minuuttia. 

Lisäkkeinä oli parsaa ja paahdettuja perunoita. Kastike oli hyvin yksinkertainen smetana-mätikastike. Siihen tuli mausteeksi suolaa, pippuria, sitruunamehua, tilliä ja ruohosipulia. Kun oli aika syödä, käytin kalapaloja pussista ottamisen jälkeen pannulla nahkapuoli alaspäin, mutta varoin kypsentämästä kalaa enää paljon lisää. Vaikka pääruokakin oli minikokoa, emme meinanneet jaksaa syödä pääruokaa. Pitempien menujen syöntikuntomme on aivan kuralla. 

Jälkiruoka oli sitten aiemmin viikolla syöty marjakakku, josta emme ole selvinneet kunnialla. Yritin tehdä pienen kakun, mutta sekin oli liian suuri. Käytin samaa ohjetta kuin Valamon luostarin omenapiirakassa, jonka ohjeen olen vuosia sitten ottanut sauvajyväsen blogista. Sen verran minä ohjetta sörkin, että käytin maidon tilalta smetanaa, koska sitä oli jäämässä vanhaksi. Ja omenoitten tilalla käytin mustikoita ja karpaloita, sain näin pari pussinpohjallista pakastimesta pois. Kakun leipomispäivänä söimme sitä palaset ja sitten minun oli tarkoitus laittaa se paloina pakastimeen, mutta arvatkaa sainko niin vaativan urakan tehtyä. No, en saanut ja kakku oli jääkaapissa eilen muistuttamassa minua siitä, ettei pitäisi enää ehkä leipoa ollenkaan. 

Tein kakusta sitten annokset meille jälkiruoaksi, otin pienellä stanssilla kakusta pyörylät ja laitoin päälle marjoja ja reunalle pallon jäätelöä. Onneksi se oli pieni annos, sillä teki tiukkaa jaksaa syödä se. 

Nyt on sitten tämän näköinen blogaanin kakku jäljellä. Onko kenellekään muulle koskaan käynyt näin?

Otsikossa tein vannomuksen. Se koskee aikaa, jolloin emme ole enää virtuaalitapaamisten varassa, vaan voimme oikeasti mennä ainakin Suomessa minne mielimme vapaasti ja tavata ketä tahdomme. Silloin kutsun sinut, rakas blogaani, tänne meille viettämään CampaMiitti kakkosta. Olitpa mukana vuonna 2015 tai et, olet tervetullut, myös vaikkei sinulla enää olisikaan aktiivista blogia. Miltä kuulostaisi, joskus loppukesästä tai alkusyksystä? Tulisitko? Silloin juhlin myös uutta vaihetta elämässäni ja mikä olisikaan parempi tapa kuin tavata kaikkia mahtavia tyyppejä vuosien varrelta ja myös sellaisia, joita aiemmin en ole tapaamalla tavannut. 

Tästä vannomuksesta voi päätellä kaksi asiaa, joko olen vähemmän introvertti kuin olen luullutkaan, tai sitten tämä #poikkeusvuosi2020 on jopa pesunkestävälle erakolle liikaa ja alan kaivata muita ihmisiä. Ehkä molemmat pitävät paikkaansa.