Eilen katsoimme kanadalaisen elokuvan. Se on tällä erää Areenassa katsottavissa ja sen nimi on suomeksi Vain maailmanloppu (Just la fin du monde). Jollen olisi lukenut siitä luonnehdintaa, en olisi tiennyt elokuvan aikana sen punaista lankaa. Siinä kolmekymppinen näytelmäkirjailija menee yli kymmenen vuoden jälkeen käymään kotopuolessa. Hänellä on kerrottavaa perheelleen, mutta ilmeisesti katsojan pitäisi tietää mistä asiasta on kyse, tai arvata muutamista vihjeistä. Elokuva perustuu näytelmään, joten se voi Kanadassa olla sitä kautta tuttu katsojille ilman erityistä alleviivausta.
Joka tapauksessa elokuva on hyvinkin ahtaan ja ahdistavan oloinen, se tapahtuu suurimmaksi osaksi sokkeloisessa talossa hiostavana kesäpäivänä. En ollut varmaan koskaan aikaisemmin katsonut kanadanranskalaista elokuvaa, ranska kuulostaa niin erilaiselta siellä kuin Ranskan ranska. En selosta juonta sen tarkemmin, jos joku kiinnostuu katsomaan elokuvan, mutta miksi siitä ylipäätään kirjoitan, johtuu tuosta miten elokuvassa kuvataan perhettä ja yksiä perhepäivällisiä, jossa ruoka ilmeisesti onnistuu ihan hyvin, mutta kaikki muu meneekin sitten pieleen.
Jos siis jostain asiasta voi tällaisina aikoina olla iloinen, niin siitä, että meillä voi ruoka joskus mennä pieleen, mutta perhepäivällisillä ei huudeta kurkku suorana sekunti sen jälkeen kun oli vielä ihan kivaa, eikä käydä kukin vuorollaan salaa tupakalla luullen, etteivät muut tiedä kaikkien muidenkin tupakoivan salaa. Elokuvassa perheen ulkopuolisin osa, miniä ja käly oli niin pelästyneen näköinen, että tunsin vatsaani kuristavan ja toivoin, ettei meidän perheessämme oman lapsen puoliso koskaan olisi kuin järkyttynyt jänö, kauhuissaan siitä miten ihmiset kohtelevat toisiaan. Ehkä mekin joskus nauramme omituisille asioille ja puhumme kaikki montaa keskustelua sikin sokin toistemme kanssa, mutta toivoakseni hieman sovinnollisemmin.
Elokuvan loppu jätti hieman omituisen olon, en osaa sanoa pidinkö siitä vai en. Mutta kyllä se kannatti katsoa, saihan se ajattelemaan miten ihmisiä voi kohdella hyvin tai huonosti tai hyvin huonosti.
Kirjaan tähän itselleni muistilapuksi mitä elokuvia olemme katsoneet
kotoisten elokuvafestivaaliemme aikana.
Piti googlata tuo elokuva, aika surullinen aihe siinä, vaikka ei perheelle siitä sitten ilmoitettukaan.Katsoin että näyttelijät olivat kaikki, tai ainakin pääosien näyttelijät , ranskalaisia, eli pitiköhän heidän opetella se kanadanranskalainen dialekti. Minulla oli ihan nuorena kun olin täällä kibbutsissa kanadanranskalainen poikaystävä Montrealista, joka piti minun kouluranskaani hurmaavana, mutta hänen omasta ranskastaan tuskin ymmärsin mitään kun se kuulosti niin erilaiselta;D Minutkin olisi halunnut sinne Montrealiin,mutta en halunnut, joskus olen miettinyt että mitä jos....
VastaaPoistaMinä olen käynyt Kanadassa vain hyvin lyhyesti kaksi kertaa Niagaralla käydessän. Pidin maasta hyvin paljon niiden pienten kurvaisujen perusteella, oli jotenkin turvallinen olo siellä, välimatkatkin kilometreissä, kun oli pitänyt monta viikkoa kalkuloida mielessään, että mitä nämä jaardit ja mailit nyt onkaan "ihmistenmatkoissa" :) Tämä elokuva kyllä jää mieleen, nyt kun on kulunut vähän enemmän aikaa katsomisesta, niin olen jo voittopuolisesti pitämisen puolella.
Poista