Maailma muuttuu, letut pitävät pintansa

Maailma muuttuu koko ajan, ihan joka sekunti, mutta joissakin asioissa täytyy ottaa isompia suupaloja tai ottaa niitä harvemmin, että muutoksen huomaa. Jotkut asiat silti pysyvät hyvinä, kuten esimerkiksi letut. Ei ole väliä sillä, syökö yhden letun vai monta, usein vai harvoin, letut ovat aina hyviä. 

Eilen oli kokkausvapaapäivä, sillä edellisen päivän mereneläväkeittoa oli jäljellä ja tein sille vain pienen tuunauksen lisäämällä pussinpohjallisen katkarapuja. Jossain vaiheessa iltapäivää alkoi kuitenkin tehdä mieli jotain jälkiruokaa ja aikani aihetta pohdiskeltuani tiedustelin lähinnä retorisesti, että kävisivätkö letut tähän tarkoitukseen. 

Pidän itseäni omahyväisesti aika asiallisena kotikokkina, osaan monenmoista ja tykkään erilaisista vempaimista ja tekniikoista,  mutta joissakin asioissa tarvitsen aina ohjetta. Tällainen on esimerkiksi lettutaikina. Haluan aina varmistaa taikinan mittasuhteet ja useimmiten teen sen vilkaisemalla netistä, joko omasta blogista tai jostain muualta, että miten se nyt menikään. 

Eilen olin sattumalta pantry II:ssa ja nappasin mukaani keittiöön yhden ensimmäisistä keittokirjoistani, Ruutukokin 90-luvun painoksen. Sen kakkusivu on usein käytetty, olen tehnyt sinne merkintöjä vuosien saatossa, mutta aivan yhtä käytetty ja merkinnöin koristettu on lettusivukin. Katselin sitä eilen ja muistelin, siellä oli merkintä vuodelta 1997, kun Antti jäi virkavapaalle kuopuksen ollessa  6 kk ja minä palasin töihin. Vuonna 1998 esikoinen on pyytänyt lettuja ja nuorempi on sanonut NAM. Siellä oli poikien serkkujen harvinaisen vierailun kunniaksi tehtyjen lettujen päivämäärä vuodelta 2001. Eilen laitoin sinne päivämäärän myös, vaikka juhlinnan aihe olikin vain se, että teki mieli lettuja. Ohjetta seurasin melko viitteellisesti. 

10 lettua 

• 5 dl maitoa
• 2 kananmunaa
• 3,5 dl vehnäjauhoja
• 3 rkl sokeria
• 1 tl suolaa
• 0,5 dl sulaa voita + lisää paistamiseen

Sekoitin ainekset kulhossa ja annoin taikinan turvota sellaiset viisi minuuttia, oikeasti kannattaisi malttaa odottaa noin puolisen tuntia ainakin. Kuumensin pannulla voita ja paistoin letut molemmin puolin kauniin värisiksi, edes ensimmäinen lettu ei mennyt pilalle. Yleensä ensimmäinen jää kalpeaksi ja repeää. Söimme letut marjojen ja jäätelön kanssa, tarkemmin sanottuna puolet letuista. Loput syömme tänään, teen niille jotain taikoja, ehkä suzetoin ne, meillä on ensimmäiset veriappelsiinit hankittuna. 

Mutta takaisin siihen maailmaan, joka muuttuu. Elokuvissa maailman muutoksen näkee todella hyvin. Ja oman muutoksensa. Joskus se muutos tapahtuu hitaasti, huomaamattomasti, joskus aika rysäyksellä. Eilen katsoimme vain yhden elokuvan, mutta se oli ehkä vuotuinen rautalankakuurini, pistos joka ei tuntunut hyvältä. Olen kyllä tuntenut sen olevan tulossa, kesällä sitä jo mietin ja nyt se kirpaisi pahasti. Vielä toissapäivänä olin sitä mieltä, että Valmont on elokuva josta pidän. Olin huolissani, kun en löytänyt sitä heti elokuvakokoelmastamme, mutta helpottunut, kun se löytyi ja pääsi katsottavien pinon päällimmäiseksi. 

Miloš Formanin versio Vaarallisista suhteista (de Laclosin näytelmä 1700-luvun lopulta) on kyllä kauniisti kuvattu, puvustettu ja hyvin näytelty, Annette Bening on aivan hyytävä. En osaa varmaan selittää kovin hyvin, mutta osuin eilen aamulla lukemaan Hesarin jutun Vanessa Springorasta  ja siitä mitä hänelle teinityttönä tapahtui 80-luvun ranskalaisissa kirjallisuuspiireissä. Artikkeli teki semikuvottavan olon ja kun samana iltana katsoin Valmontin, ei tunne kyllä parantunut. On tietysti totta, että elokuva on elokuvaa, mutta miksi vuonna 1989 on ollut ihan ok laittaa elokuvan mainoskuvaan teinityttö pötköttämään vuoteelle ja kolmekymppinen mies pussaamaan hänen takapuoltaan? 

Kukkahattutädinkestävä mainoskuva

Valmontia kuvataan artikkeleissa romanttiseksi draamaksi ja joissakin lähteissä draamakomediaksikin. Kyllä minun kukkahattuni meni vinoon ja viini lasisissa muuttui happamaksi tällä katsomiskerralla. Edelliskerrasta on varmaan noin 10 vuotta. Edellisiltana olimme katsoneet Amadeuksen, joka on saman ohjaajan viittä vuotta vanhempi elokuva. Siinä ei (aihepiirin ollessa toki fokusoitunut musiikkiin) ollut ollenkaan tätä epämiellyttävää tunnetta aiheuttavaa virettä. Täytyy katsoa  vain noin  vuotta aiempi versio aiheesta, Stephen Frearsin Valheet ja viettelijät. Muistelen, että pidin siitä aikoinaan vähemmän kuin Valmontista. Itselleni läksyksi katson senkin ja katson ehkä peiliin hyvän tuokion. Mikä minussa on muuttunut? Vai maailmassa, vai onko muuttunut? 

Olisin ihan tosi iloinen, jos joku kommentoisi tätä aihetta, onko tämä muille elokuvista pitäville jollain lailla ajankohtainen, elokuvien hapantuminen? Vai voiko elokuvia katsoa samoin silmin kuin ennenkin, hyvällä omallatunnolla ajatellen, että no se nyt oli tuota aikaa tms. Tämä askarruttaa minua tosi paljon. Lettujakin voi kommentoida!

Kirjaan tähän itselleni muistilapuksi mitä elokuvia olemme katsoneet

kotoisten elokuvafestivaaliemme aikana.

Jackie Brown

Contratiempo

Interstellar

Inside Llewyn Davies

Fargo

Neljät häät ja yhden hautajaiset

Bridget Jonesin päiväkirja

Voi veljet, missä lienet?

Before Sunrise

Before Sunset

Before Midnight

Housut pois

Amelie

A Serious Man

Kunniattomat paskiaiset

Juice

Truman Show

Lost in Translation

Natsat

Arizona Baby

Queen

Bagdad Cafe

Wild at Heart (jäi kesken, oli niin omituinen)

Out of Sight

Notting Hill

High Fidelity

Love Actually

Mestari Cheng

Life of Brian

I served The King of England

Tulkki

Pilviin piirretty

Loikkarit

Little Miss Sunshine

Jalla Jalla

Fifth Element

Hohto

Yksi lensi yli käenpesän

Amadeus

Easy Rider

Valmont