Pilvipoutaa Viljandimaalla

Pärnusta Pärnuun-päivä jäi edellisessä matkapostauksessa vaiheeseen, jossa olimme katsoneet puolet päivän kohteista. Tuo oli pilvinen päivä, emmekä niin ollen saaneet sinistä taivasta kohteittemme ylle. Nyt jatkan päivän ruotimista. 

Olustvere (Ollustfer) on jo Viljandimaata ja erittäin suuren näköinen paikka. Sen omistajasuvuksi kerrotaan von Fersenit. Viimeinen omistaja ennen maareformia oli nimeltään Nikolai von Fersen.

Päärakennus on valmistunut vuonna 1905 ja on ollut silloin todella moderni, on ollut sähköt, vedet ja puhelinkin. Rakennuksen sanotaan muistuttavan englantilaisia kartanoita. Olustveressä toimi pitkään koulu, mutta nykyään se on juhla- ja kokouspaikka. Venue sanoisi amerikkalainen. 

Jaska (Jaskamois) oli seuraavan kohteen nimi, se ei ollut lainkaan niin posh kuin Olustevere. Siitä ei kovin paljon löytynyt tietoa, vain että sekin kuului von Fersenin perheelle. Sielläkin on tehty kartanokatselmus 1970-luvun lopulla. Monessa kartanokatselmuksessa olen törmännyt kuvien yhteydessä nimeen V. Ranniku ja hänet jäljitin Veljo Ranniku-nimiseksi henkilöksi, jolla oli pitkä ura virolaisen luonnonsuojelun parissa. Hän teki näitä kartanokartoituksia nimenomaan neuvostovuosina 1970-luvulla. Hän kuoli vuonna 2012 ja on haudattu Tallinnan metsähautausmaalle, jossa kävimme tämän matkan viimeisenä aamuna. 

Välgita (Welketa) oli seuraava kohteemme. Se oli helppo katsoa kohdalle pysähtyen, hankikin kantoi mukavasti, mutta emme menneet kovin lähelle. Hienosti harmaantunut rakennus. Vuoden 2000 kuvassa kartanolla on tiilenvärinen peltikatto, joka nyt on poissa ja talolla on vanhanaikainen pärekatto. Ymmärtääkseni kartano on ollut vuodesta 2004 suomalaisessa yksityisomistuksessa, oven lukko on ainakin aivan kiiltävä ja muutenkin paikka näytti siltä, ettei se ole hylätty. Ovenkarmien hienot yksityiskohdat ovat kadonneet. Ikkunoissa ne sen sijaan ovat yhä jäljellä tai ovat korjattu entiseen muotoon. Välgitassakin on inventoitu neuvostoaikaan 1980-luvulla. Ilmeisesti Hans Mitt-niminen henkilö oli jossain vaiheessa 1900-luvun alussa vuokralaisena Välgitassa. 

Sürgavere (Surgefer) ei ollut kauneimmasta päästä kartanoita, mutta syy siihen on muuntorakentaminen koulutarpeisiin juuri ennen toista maailmansotaa. Siellä toimii koulu edelleen. 1970-luvun lopulla siellä kartanokartoitettiin, aiemmin mainittu Veljo Ranniku oli kuvan ottajana, mahdollisesti koko raportin kirjoittajana. Oscar von Wahl oli kartanon viimeinen omistaja ennen vuotta 1919, tosin hän itse kuoli jo vuonna 1915. 

Henry Reissar-niminen sotilas sai kartanon haltuunsa (oli vuokralla?) joksikin aikaa, mutta hänelle kävi jonkunlainen kämmäys eikä hän täyttänyt vaatimuksia, joita sotaministeriö oli hänelle asettanut ja hän muutti Yhdysvaltoihin. Hän kuoli siellä vuonna 1939.

Pärsti (Neu-Perst) oli vuorossa seuraavana. Tämä rakennus on ns. eklektinen (sitä-sun-tätä) arkkitehtuuriltaan ja se toimii nykyään päiväkotina oltuaan ensin vuosikymmeniä kouluna. Kartanon omisti ennen maareformia Clapier de Colonguen suku.

Karula (Karolen) oli jälleen sellainen paikka, missä emme paikalle mennessämme oikein tienneet mitä etsiä ja mitä löytää. Kartanon maat ja puistoalueet kyllä löytyivät, mutta varsinainen kartano on tuhoutunut jo vuonna 1919. Kartano on ollut näin hieno rakennus.

Nyt siellä on jäljellä jotain muita kartanoon liittyneitä rakennuksia, esimerkiksi tällainen. 

Viimeiseksi  omistajaksi mainitaan von Groten suku, löysin heistä tietoa jonkun verran. Viimeinen kartanonherra oli nimeltään Heinrich Alfred Friedrich Alexander Maria von Grote ja hän eli elämänsä lopun Saksassa ja kuoli siellä vuonna 1946. Hänen rouvansa Natalie eli vuoteen 1919, hän kuoli Berliinissä.

Tässä vaiheessa päivää olimmekin jo melko lähellä Viljandia ja oli aika katsoa muutamia kirkkoja ja vesitorneja. 

Kirkoista ensimmäinen oli tämä Viljandin Pyhän Paavalin kirkko. Se on niin suuri, ettei sitä meinannut saada yhteen kuvaan mahtumaan. Tuossa kohtaa alkoi pilvikin jo ohentua, melkein aurinko paistoi.

Toisena katsoimme Johanneksen kirkon (Jaani kodugus). 

Ja kolmanneksi pienen ortodoksikirkon. 

Vesitorneista ensimmäinen tuli näkyviin ihan etsimättä. 

Toinen vesitorni sijaitsee vanhassa tulitikkutehtaassa (tikuvabrik). 

Siinä ihan vieressä olisi ollut kolmaskin vesitorni, mutta pää ei kääntynyt tarpeeksi sillä kohtaa. Viljandin vanhan vesitornin olemme nähneet ja kuvanneet jo vuonna 2018 ennen kuin katsoimme vesitorneja. 

Viljandissa tuli vilkaistua myös yksi kartano (Fellin) uudelleen, sillä se on sitten viime käynnin 2018 saanut paljon uutta pintaa ja siellä on nyt monenlaista toimintaa, kahvilaa, ravintolaa, majoitustakin. Hienot sivutkin on. 

Vuonna 2018 se näytti vielä tältä. Silloin se näytti melkoisen tyhjillään olevalta, mutta onhan siitä jo monta vuottakin. 

Tästä lähti paluumatka kohti Pärnua, eteläisempää reittiä ja jäljellä oli vielä kaksi  kartanoa ja kolme kirkkoa. 

Pinska (Lapinsky) tuli ensimmäisenä reitillemme, sitä varten piti poiketa vain lyhyt matka päätieltä. Pinskasta en löytänyt mitään varmaa tietoa, vaikka kuinka kaivelin. 

Puiatu (Pujat/Pojat)) oli päivän viimeinen kartano ja sen kohdalla kerrotaan, että tuo ylläoleva Pinska oli Puiatun apukartano. Kartano kuului von Krüdenerin perheelle ainakin osaksi aina vuoteen 1939, jolloin saksalaisperäinen väestö siirtyi Saksaan. Perheen poika Rolf kuoli vasta vuonna 2012. Rakennuksessa on toiminut lastenkoti ja jonkunlainen oppilaitos. 

Kōpun Pyhän Pietarin kirkko oli tällainen ja nyt saattoi jo sanoa auringonkin paistavan. 

Saardessa (Kilinge-Nōmme) sitten olikin taas pilvistä. 

Tahkurannan orotodoksikirkko oli päivän viimeinen kohde. 

Liitän tämänkin postauksen CampaSimpukan ylälaidan Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki katsomamme kartanot luetteloksi ja linkeiksi niistä kertoviin postauksiin.