Onko läksyt tehty?

Läksyt eivät ole ihan vielä tehty, kaksi kartanopäivää ja kotiinpaluupäivän katsomiset on vielä käymättä läpi kuukauden takaiselta Viron matkalta. Siitä tuntuu olevan jo niin kauan. Maailma ei ole muuttunut paremmaksi siinä ajassa, pelko ja ahdistus ovat jälleen nostaneet päätään. Kevätkään ei oikein ole edennyt siihen malliin kuin toivoisin. 

Edellisen kartano-kirkko-vesitornipostauksen lopussa olimme päätyneet Tarttoon ja sieltä ymmärrettävästi aamulla jatkoimme matkaa. Määränpäänä oli Rakvere, meille siihen asti tuntematon kaupunki. Kohteita päivän aikana kertyi tyypilliset 30. Tästä pitää tulla loppu, ei kannata ahnehtia! Jatkossa saamme katsoa maksimissaan 29 kohdetta päivässä, niin jää seuraavallekin päivälle ja loppuelämäksi. 

Aamiainen Tartu Hotellissa ei ollut ihan niin hyvä kuin edellisissä hotelleissa. Kahvikin taisi olla vähän laihaa ja mehu esanssista, mutta kyllä päivän sai käyntiin tälläkin setillä, etenkin kun oikein repäisin ja otin kakkupalankin. Se maistui entisaikaiselta punssileivokselta ja koristekirsikkakin oli pikkuruinen pallo marmeladia. Kehun leivonnaisen pientä kokoa, se oli tuskin puolta tikkuaskin koosta. 

Kun kävimme sukulaisten kanssa Virossa kesällä 2019, katsoimme Kaagveren Tarton itäpuolella. Silloin loppukesästä kartanoa ei nähnyt kovinkaan hyvin aidan ja pusikoiden takaa ja jäin epävarmaksi näimmekö oikeasti kartanon vai Stalinin ajan uudemman rakennuksen. Asia jäi vaivaamaan niin, että oli katsottava Kaagvere (Kawershof) uudelleen. Olen pettynyt, sillä ei tämä ole kartano. Tämän tiedon sain kyllä jo vanhanpuoleisesta kartanopokkaristamme, mutten halunnut uskoa. Sama asia sanottiin kuitenkin Veljo Rannikun kartanokatselmuksessa vuodelta 1978, joten uskottava se on. Tämä komealla paikalla oleva komea rakennus on sisäoppilaitos 1950-luvulta. 

Alkuperäinen Kaagvere on näyttänyt tältä (kuva lainattu omin luvin). Se on tuhoutunut toisen maailmansodan aikana. 

Kaagveren omisti kuolemaansa asti paroni Axel Gustav von Nolcken, hänen elämänsä päättyi vuonna 1912 Kaagveressä.

Axelin vaimo Emilie sen sijaan eli vielä kauan, hän kuoli Münchenissä vasta vuonna 1933. 

Heillä oli kolme poikaa, joista yksi kuoli parikymppisenä vuonna 1894, toinen toisen maailmansodan alkupuolella ja kolmas, Axel hänkin nimeltään, vasta vuonna 1954 Münchenissä. En usko, että tunnen enää tarvetta palata Kaagvereen, se ei taida muuttua aidoksi kartanoksi millään katsomisen määrällä. 

Seuraavaksi lähdimme ajamaan Ema-joen vartta itään. Kävimme niillä seuduin talvella 2019, mutta emme ajaneet jokivartta kovin pitkälle. Emme tienneet pääsisikö jossain kohtaa Ema-joen pohjoispuolelle, vai joutuisimmeko ajamaan pitkältikin takaisinpäin ja tammikuussa päivänvaloa oli niin lyhyen aikaa. Nyt olimme liikkeellä kaksi kuukautta kevääseen päin ja päätimme katsoa nekin kohteet, jotka edellisellä kerralla jäivät väliin. 

Ensimmäisenä katsoimme kivikasan nimeltä Sarakuste (Sarrakus). Bussipysäkki on nimetty täälläkin kartanon mukaan ja otammekin usein näistä kuvia muistin tueksi. Samainen Nolckenin suku omisti Sarakustenkin. Yllä olevan linkin kuvista näkee miltä kartano näytti aikoinaan ja miltä vielä 15 vuotta sitten, nyt ei ole paljonkaan jäljellä. 

Seuraava paikka oli samaisen Ema-joen vartta hieman itään päin, Mäksa (Mäxhof) nimeltään. Sitä ei päässyt katsomaan kuin portin takaa. Manors-portaalin kuvissa se näyttää aika huonokuntoiselta, mutta nykyään se on oikeasti erittäin hieno ja yksityisomistuksessa. Löysin kuvia Postimees-lehdestä vuodelta 2004, silloin on tehty remonttia isoilla työkaluilla.  

Von Essenin suku omisti Mäksan monen muun kartanon ohella. Mikäli oikein jäljitin niin kartanon viimeinen omistaja ennen maareformia oli Alexander Jacob Otto von Essen, joka peri kartanon lapsettomalta sedältään. Alexander syntyi Baden-Badenissa, Saksassa vuonna 1878 ja kuoli Tartossa vuonna 1939. Hänellä ei tietääkseni ollut lapsia avioliitostaan vaimonsa Marie Julianen kanssa. 

Uue-Kastre tai Kastre (Kaster) oli itäisin kartano Ema-joen varressa, jonka katsoimme, eikä idempä tietojemme mukaan olekaan kartanoita eikä itse asiassa asutusta muutenkaan, sillä tällä kohtaa ennen Peipsijärveä on leveä kaistale jonkunlaista kosteikkomaata tai muuten asumiskelvotonta aluetta. Hoivakotina toimiva rakennus oli aika hyvin puuston peitossa, mutta tämän verran siitä näkyi. 

Sama Alexander Jacob otto von Essen omisti tämänkin kartanon, samasta lähteestä luin, että myös Poka mōis kuului hänelle, mutta sitä emme ole katsoneet. Se sijaitsee hieman etelämpänä ja kauempana Ema-joesta. Merkitsin sen summittaisesti kartallemme katsottavien osastoon. En äkkiseltään saanut selkoa onko siellä varsinaisesti kartanoa jäljellä.

Seuraavaksi lähdimme paluumatkalle ja meidän oli tarkoitus ylittää Ema-joki Kavastun (Kawast) kartanon kohdalla. Olimme menomatkalla huomioineet millä kohdalla lossi oli. Se ei kyllä sitten ollut käytössä vielä tuohon aikaa maaliskuuta, joten ylitys jäi tekemättä, mutta näimme Kavastun kyllä toispuoljokkeekin. Tiedon saaminen Kavastusta oli hieman hankalaa, sillä melkein kaikki johti toiseen Kavastuun, jolla oli myös sama saksalainen nimi. Tämä toinen Kavastu on käsittääkseni tuhoutunut kokonaan, enkä ole nyt varma näkemämmekään Kavastun iästä. Jonkun lähteen mukaan vastarannalla näkemämme rakennus on Kavastu,  jonkun mukaan myöhemmin samalle paikalle rakennettu. Tällaisen rakennuksen kuitenkin näimme. En tiedä olisinko tuon lossin kyytiin tohtinut mennäkään, vaikka se olisi kulkenutkin.

Jostain syystä en viitsinyt alkaa kaivella tarkemmin Kavastun historiaa. 

Sitten olikin kirkon vuoro. Se oli Vara-nimisen paikkakunnan Brigitta-kirkko. Näimme sen vain hieman sivusta. 

Seuraava kohteemme oli myös kirkko. Alatskiven linnan olemme katsoneet jo aikaisemmin, mutta nyt kävimme katsomassa Alatskiven kirkon. 

Olimme jo kääntyä kohti koillista seuraavaa kartanoa kohti, mutta huomasimme tien viitan Peipsijärven rantaan päin, Ninan ortodoksiselle kirkolle. Se olikin hieno ja hienolla paikalla. Oli todella kirkas auringonpaiste, kova kylmä viima ja piha ja tie erittäin paksussa liukkaassa jäässä, joten piti pukeutua kunnolla ja kävellä hyvin varovasti, että pysyi pystyssä.

Kirkon ja rannan välissä oli majakkakin, varsinainen bonuskohde tämä Ninan kylä. 

Kaukana järvellä näkyi runsaasti pilkkijöitä, jotka olivat menneet jäälle moottorikelkoilla perässään tällaisia kelkkoja. 

Eipä ole hetkeen palellut naamaa niin kuin tuolla kymmenminuuttisella Peipsijärven rannalla.

Palasimme Alatskiven kylään muutaman kilometrin matkan ja suuntasimme linnan vieritse kohti seuraavaa kartanoa. Sen nimi oli Kokora (Kockora) ja se oli lähellä neuvostoaikaista tehdasta tai jättikolhoosia ja sen asuinkerrostaloja. Kokoraa ei nykyasussaan kartanoksi tietäisi, jollei tietäisi. Se on sievästi korjattu ja uudistettu. Martha von Rathlefin nimi mainitaan tämän kartanon yhteydessä.

Pala (Palla) oli seuraavana vuorossa, sen kanssa olimme myös erehtyä, mutta tämä rakennus on se oikea. Löysin kartanossa syntyneen Alexander Joseph Cornelius von Strykin, jonka vaimo Alexandra oli ollut naimisissa ensin Alexanderin nuorehkona kuolleen isoveljen Wilhelmin kanssa. Alexander kuoli vuonna 1912. Mikäli tulkkasin oikein, Alexanderin ja Alexandran poika Johann peri kartanon, sillä yksi hänen lapsistaan syntyi Palassa vuonna 1913, mutta vuodesta 1916 eteenpäin perhe kasvoi jo toisaalla. 

Alexander oli tämän näköinen mies. Alexandrasta en löytänyt kuvaa. 

Kadrina (Hohensee) on nykyään majoituspaikkana, tässä sen omat sivut. Kartanon omisti yllä oleva Alexander von Stryk. Nyt kartano on hyvin geneerisen näköinen paikka. 

Kodaveren kirkko sijaitsee Peipsijärven rannalla, se näyttää tällaiselta. 

Peipsijärven rannalla oleva Ranna (Tellerhof) oli taas sellainen kartano, josta ei ollut kovin paljon jäljellä. Sen verran voi rakennuksesta päätellä, ettei se ole ollut pieni. 1970-luvun kartanokartoituksesta löysin paikasta kuvia, tuohon aikaan kartano on ollut vielä melkoisen hyvässä kunnossa. Kuvien taustapuolilta löysin nimen  A Soonsein ja raportin allekirjoittajana oli Eduard Soonsein, mutta a:lla alkavasta ensimmäisestä etunimestä en saa selkoa. Kartanon omistasuvuista en saanut selkoa. 

Halliku (Hallick) oli kartanoista vielä jäljellä ennen isompaa kirkkorypästä. Se on toiminut kouluna ja se on saanut sitten kartanoaikojensa laajennusosan toiseen päähänsä. Veljo Ranniku kävi sielläkin. En ihan saanut selkoa onko se nyt yksityisomistuksessa vai yhä kouluna. 

Sitten pääsimme taas kirkkojen pariin, niitä olikin paljon katsottavaksi hyvin lähellä toisiaan. Ensimmäiseksi pysähdyimme katsomaan Kikitan ortodoksista kirkkoa, se sijaitsee aivan Peipsijärven rannassa tien ja rannan välisellä kapealla kaistaleella. Ajoimme tätä samaa tietä jollain aikaisemmalla retkellä, mutta eipä pää kääntynyt tuolloin kirkon suuntaan. 

Seuraava kirkko olikin oikeastaan vain julkisivu, varsinainen ortodoksinen kirkko on hävinnyt, vain kivijalka on jäljellä. Tämä sijaitsee samalla rannalla hieman pohjoiseen päin Kikitasta Kaldan kylässä. 

Sitten tultiinkin jo Mustveen taajamaan, se on aikaisemmin ollut kaupunki, mutta ei ole enää sillä statuksella. Ensimmäinen kirkko oli tämä, sen nimi on englanniksi Mustvee Old Believers Church, en tiedä mikä se olisi suomeksi. Kamerani hieman temppuili tuossa kohden valotuksen kanssa. 

Pyhän kolminaisuuden kirkko aivan lähellä oli tällainen.

Eikä kaukana ollut seuraavakaan. Siitä tulikin kyllä kaksoiskatsonta, sillä samaa kuvaan Tähe Union Blackwater Bethany Churchin (tuo Blackwater lienee Mustvee englanniksi ja koko kirkon nimi jäi minulle epäselväksi, että mikä seurakunta se oikein on) kanssa mahtui Mustveen vesitorni. Mitä ajansäästöä!

Muutaman sadan metrin päässä oli Pyhän Nikolain ortodoksinen kirkko, siinä taas kuva on ylivalottunut. 

Viimeisenä Mustveen kirkkona katsoimme Mustveen luterilaisen kirkon. Alkoi kyllä tuntuakin, että olipa tässä kirkkoja kerrakseen pienessä taajamassa. Jokaiselle jotakin. 

Seuraava kohde ei ollut kartano, kirkko eikä edes vesitorni vaan tallin raunio. Olimme eräällä aikaisemmista kartanokierroksista katsoneet Torman kartanon, joka ei ollut mitenkään vaikuttava ja nykytilassaan kaupparakennuksena melko vähän mielenkiintoa herättävä. Sen vieressä sen sijaan oli kiinnostava kohde, kartanoon kuulunut renkaanmuotoinen talli. Tosin se paloi vuonna 2011 ja nyt siitä on jäljellä vain raunio. 

Torman kirkko oli melko lähellä katsottavana, pappila on myös jäljellä. 

Avinurmen kirkko oli tällainen komea kivikirkko. 

Paasvere (Pastfler) oli sellainen kartano, jonka poimimme karttamerkin mukaan, eikä sieltä paljon mitään kyllä löytynyt eikä kirjoistammekaan. Kartanon viimeinen omistaja oli ymmärtääkseni vapaaherra Moritz Alexander Georg von Maydell. Veljo Rannikun raportista voi lukea, että päärakennus on ollut tuhoutuneena jo 1978. Muutama kuva kartanon maitten rakennuksista löytyy. Raportin alussa käytetään sanaa sovhoosi, joten se lienee osallisena kartanon tuhoutumiseen. 

Viru-Jaagupin kirkko oli päivän viimeisen rutistuksen katsomiskohde. 

Sitten tulimme jo Rakveren kaupunkiin. Siellä katsoimme ennen majoittumista Rakveren Kolminaisuuden kirkon. 

Aivan hotellimme vieressä oli ortodoksikirkko.

Ja parin korttelin päässä metodistikirkko. 

Siinä sitä olikin katsottavaa päiväksi. Liitän tämänkin postauksen CampaSimpukan ylälaidan Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki katsomamme kartanot luetteloksi ja linkeiksi niistä kertoviin postauksiin. 

Jäljellä on vielä paluupäivän katsomiset Rakveren ja Tallinnan välillä sekä kotiinpaluupäivän katsomiset Tallinnassa ja sen ympäristössä. Yritän saada nekin pian valmiiksi, sillä ennen ei ole lähtemistä uudelle reissulle ennen kuin läksyt edellisestä on tehty, joku järjestys se olla pitää!