Korealaisen huippukokouksen avauspäivän mandukeitto

Meillä on sisareni kanssa menossa korealaisen huippukokouksen kiivain vaihe. Rookie Historian-sarja on saatu yli puolivälin (siinä on tavallisuudesta poiketen 20 noin tunnin pituista jaksoa). Alun koominen vaihe on käytetty tarinan hahmojen esittelyyn ja nyt kun jäljellä on vielä 7 jaksoa, ollaan menossa traagisisessa vaiheessa. Jostain syystä k-draamoissa tyylivaihtelut eivät haittaa ollenkaan. Länsimaisissa sitä heti arvostelisi, että nyt homma levähti ihan hajalleen. 

Vaikka meillä on oikein hyvät valmiudet keskittyä tuntikausia telkkarin edessä, täytyy sitä välillä vähän syödäkin. Aloituspäivänä tein meille nopean keiton, ettei aikaa tuhlaantuisi. Käytin Beyond Kimchee-blogin ohjetta nopeasta mandukeitosta (mandu=myky=gyoza=dumpling). Koska keitto oli niin nopea valmistaa, unohdin pari juttua siitä, mutta vastapainoksi lisäsin pari muuta juttua. 

Mandukeitto kahdelle

• 5 d vettä
• 1 rkl kasvisfondia
• 10 kana-vihannestäytteistä pakastemandua 
• 50 g spamia (koska sitä oli jostain muusta kokkailusta jäljellä)
• pieni nippu shimeji-sieniä (noin neljäsosa 150 g pakkauksesta) 
• 1 pienehkö paksoi lehdet eroteltuina
• 3 keväsipulia silputtuna
• 1 tl soijakastiketta
• ripaus suolaa ja pippuria

Olin ottanut pakastemandut sulamaan leivinpaperin päälle jo hyvissä ajoin. Ne voi kyllä höyryttää, keittää tai paistaa jäisinäkin, mutta halusin nyt saada ruoan valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Kun olimme katsoneet sarjaa pari lämmitelyjaksoa, oli aika siirtyä keittiöön. Tämä ruoka valmistui kyllä nopeasti, noin vartissa olimme jo lusikoimassa. 

Laitoin kattilaan 5 dl vettä ja kun vesi kiehui, lisäsin siihen kasvisfondin ja mandut. Leikkasin pienen spam-palan (alankohollantilaista luncheon meatia, jota ostamme reissuilla pienissä purkeissa) viipaleiksi, 3 viipaletta/huippukokousedustaja. Irrotin shimeji-sieninipusta noin neljäsosan, huuhtelin ne ja leikkasin yhtenäisen jalkaosan pois, irrottelin sienet muutamien sienien paloihin. Silppusin kevätsipulit ja leikkasin paksoista kannan pois ja irrottelin lehdet toisistaan. 

Mandujen kypsyttyä muutaman minuutin lisäsin kattilaan spamin, sienet, paksoin lehdet ja pienen lirauksen soijakastiketta. Alkuperäisohjeessa tavoitellaan juuri kalpeaa lientä, mutta minä länsimaalaisen hapatuksen kasvattina halusin ihan vähän väriä liemeen. 

Kun keitto oli kiehunut noin 8-10 minuuttia, olivat mandut kypsiä ja nousivat keiton pinnalle, spam nyt on kypsää muutenkin ja arvelin, ettei sienien ja paksoin kanssakaan kauan nokka tuhise. Maistoin lientä ja lisäsin hieman suolaa ja pippuria ja ihan lopuksi kevätsipulien valkoiset osat. Vihreät säästin tarjoiluun. 

Kauhoin annokset dolsot-kulhoihin ja ripottelin pinnalle kevätsipulin varsien vihreät osat silppuna. Tämä oli todella kiva ruoka, korealaiseksi erittäin mietomakuinen, mutta silti hieman alkoi niiskututtaa. Nämä Saksasta ostamani pakastemandut olivat erittäin hyviä, yksikään ei rikkoutunut sulatuksen ja keittämisen aikana. Lusikoimme keiton nopeasti ja söimme sivukkeena ostokimchiä (ikävä kyllä omatekoinen kimchini oli päässyt menemään pilalle, en enää käytä valmiskastiketta ja pitää muistaa vielä paremmin desinfioida purkki) ja juomina tilkka sojua ja lasillinen valkoviiniä sekä kuplavettä. 

Lähdeohjeessa käytetyn kananmunan unohdin kokonaan. Ohjeessa vatkataan kananmuna kevyesti ja valutetaan noroina melkein valmiin keiton päälle, jolloin se hyytyy mukaviksi sattumiksi. Sen unohdin. Ja toiseksi unohdin leikellä merileväarkista pientä silppua ja koristella sillä keiton pinnan. 

Syötyämme jatkoimme sarjan parissa ja aloin päästä kärrylöille tässä historiallisessa sarjassa, jossa on paljon komediaa, mutta edetessään myös synkempiä sävyjä. Hieman illempana jaksojen välissä sommittelin meille pienet hedelmäkulhot, joihin tuli kummallekin puolikkaat appelsiinista, veriappelsiinista, omenasta ja kiivistä, muutama pähkinä ja yksi suklaakeksi. 

Eilen meillä oli kolmen hengen päivällinen, jollaiseksi sommittelin suuren lautasellisen kimbapia (linkin takana aiempi kimbap-kokkailuni). Tällä kertaa laitoin rulliin riisin lisäksi tonnikalaa, kurkkua, salaattia, paprikaa ja paistettua kananmunaa. Rullaamistaidoissani on yhä parantamisen varaa, mutta maussa ei ollut moittimista. Syötyämme jatkoimme sarjan parissa ja nyt loppiaisaamuna olemme siinä vaiheessa, että huippukokouksen viimeinen kokonainen päivä on käsillä. 

Aamiaisen jälkeen katsomme nopeasti 7 viimeistä jaksoa (eihän se ota taukoineen kuin noin 8 tuntia) ja ehdimme ehkä aloittaa vielä jotain uuttakin sarjaa. Tämän päivän ruoka on vielä ajattelun asteella, minulla on muutama vaihtoehto, joitten välillä vielä arvon. Korealaista tietysti. 

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Pöytä Koreaksi-välilehdelle, jonne kerään korealaisen keittoöni saavutukset. 

Muistellaan menneitä – Virossa maaliskuussa 2023

Muistelut jatkuvat, eilen vuoden ensimmäinen päivä melkein kuluikin tämän taannoisen matkan muisteluun ja pääsin vasta reissun toisen päivän iltaan asti. Vähitellen asioita alkaa palata mieleen, kun liitän yhteen hatarat muistiinpanoni, kuvavirran puhelimesta ja kamerasta. Ei tämä toivotonta ole, mutta jatkossa yritän olla hieman ripeämpi matkakertomusten kanssa, mikäli niillä on itselleni merkitys. Tämän matkan kohdalla kyse on eniten kartanoista. Haluan pitää omaa kirjaa siitä, miten paljon Virossa sijaitsevia kartanoita olemme käyneet katsomassa. Eilisen postauksen lopussa lukumäärä oli 351. 

Koska kuvaa aamiaisesta ei ole, emme ole sitä syöneet. No ei sentään, muistelen ettei tuon hotellin aamiainen ole mitenkään kovin erityisen hyvä, mutta kyllä sillä vauhtiin pääsee. Olemme lähteneet liikkeelle melko ripeästi, sillä jo vartin yli kymmenen olemme olleet Salmen kylässä Kuressaaresta etelään noin 20 km päässä. Etsimme ensimmäiseksi katsottavaksi pienen Salmen kirkon, joka on valmistunut kirkoksi vuonna 2009. Alunperin se on ollut kalastusteollisuuden kattilahuone. Saisipa se pian uuden valkoisen kalkkimaalin pintaansa, niin olisipa se hieno. Jotenkin liikutuin tästä rakennuksesta. 

Emme menneet tällä matkalla niemen kärkeen Säären majakalle asti, vaan käännyimme jo Saaren kirkolta takaisin päin tarkoituksenamme tehdä kierros Kuressaaren lounais- ja luoteispuolelle kirkkojen perässä. Kovin montaa kartanoa meillä ei enää ollut saarella katsomatta. 

Ennen siirtymistä saaren sisäosia kohti pysähdyimme Tehumardin yötaistelun muistomerkillä, jolla olemme aiemminkin stopanneet. Muistomerkki on 1960-luvulta ja tormakkaan neuvostotyylinen,  joka nykyään herättää enimmäkseen epämieluisia tuntemuksia. Hautamuistokivet olivat lumen peitossa emmekä lähteneet kahlailemaan niiden väliin. 

Seuraava kohde oli taas sattumalta löydetty, Tiirimetsan ortodoksinen kirkko, joka on nykyään pahoin raunioitunut. Se löytyy kuitenkin googlekartalta, kun osuu silmä sopivaan kohtaan. Myös infotaulu on paikallaan, siinä kerrotaan kirkon historiasta. Joskus näitä ihmettelee, että millainen maailma onkaan ollut tuolloin 1800-luvun puolivälissä, jolloin kirkko on rakennettu. Mikäli oikein osasin kirkko- ja kartanoviroa, oli seurakunnan pääluku kirkon valmistumisen aikaan 304 henkeä. En oikein osaa hahmottaa kartalta koko Tiirimetsan kylää, sain selkoa että koulu on ollut kylässä tien toisella puolella vuoteen 1988 asti. Infotaulussa mainitaan Tiirimetsan kartano, mutten löydä siitä muuta tietoa kuin sen, että saksaksi sen nimi oli Tirimetz, mutta sijainti jää arvoitukseksi. 

Lümandan ortodoksinen kirkko oli seuraava pysäkkimme, aurinko paistoi ja antoi hyvän mahdollisuuden kirkon kuvaamiseen. Kirkko on valmistunut vuonna 1867. 

Nyt karttaa katsoessani osui silmään myös Kotlandin kartano, mutta se jäi tuolla matkalla katsomatta. Näkyy olevan pieni sievä rakennus, joka on majoitustoiminnassa nykyään. Laitoin siitä merkin omaan karttaamme, jos vielä noille main osumme.

Jatkoimme matkaa kohti pohjoista Saarenmaan luoteiskolkkaa kohden ja seuraava pysäkki oli Kihelkonnan kirkko. Se on peräisin 1200-luvulta, mutta kirkontorni vasta 1800-luvun lopulta. 

1600-luvun erillinen kellotorni sivummalla on ollut yleistä tyyliä tuolloin Virossa, mutta nyt ainoa jäljellä oleva. 

Kylässä oli kolmaskin nähtävyys, kiva maalaus COOP-kaupan seinässä. 

Kihelkonnan jälkeen jatkoimme kohti pohjoista tavoitteena katsoa Mustjalan Annan kirkko. Se on rakennettu 1800-luvun puolivälissä ja sen tyyli on kirkollis-eklektinen, eli suomeksi sitä sun tätä. Korkea torni on toiminut maamerkkinä merimiehille, rannikolle ei ole kovinkaan pitkä matka. Tuolloin kevättalvella 2023 jonkunlaista remonttia oli tekeillä. 

Mustjalasta lähdimme taas etelää kohden ja tarkoitus oli katsoa Kärlan kirkko. En kyllä osaa enää hahmottaa mitä teitä ajoimme, suoraa reittiä ei näyttäisi olevan. Muistelen, että oli ihan hyvä ajosää ja tiekeli hyvä. Sinistä taivasta on näkynyt pilvien lomasta, tai pitäisikö sanoa kuten meteorologit tv:ssä, aurinko pääsi pilkahtelemaan. Kärlan kirkko on 1800-luvun puolivälistä ja edustaa klassista tyyliä.

Eiklan kartano (Euküll) oli päivän ainoa katsottu kartano. Se on peräisin 1800-luvun puolivälin huitteilta ja on yhä melko hyvässä kuosissa. 

Tämän kartanon kohdalla on ilmeisesti käynyt niin harvinaisesti, että ennen maareformia kartanon omistanut von Ekesparren suku on hankkinut paikan takaisin omistukseensa. Löysin kuvan Armin von Ekesparresta, mutta hänen vaimostaan Metasta ei ollut kuvaa löydettävissä. Armin kuoli jo lokakuussa 1919 Saksassa. Samana vuonna huhtikuussa perheeseen oli syntynyt kaksoset, joista tytär Gertrud eli vain vuoden, mutta poika Werner vuoteen 1998. Meta meni uudelleen avioliittoon, mutta siitä liitosta ei ilmeisesti ollut lapsia. En saanut selville, ketkä suvun jäsenistä nyt omistavat kartanon. Kuressaassa linnan lähellä on myös hotelli, joka on nimeltään Ekesparre. Sivulla kerrotaan pitkällisesti suvun asioista, mutta hieman meinaan mennä sekaisin, että kuka on kuka. Enkä saanut selkoa, onko hotelli nyt suvun omistuksessa, vai ratsastetaanko vain nimellä. Alla on kuva Arminista, jonka siis ymmärsin olleen viimeinen Eiklan omistaja ennen maareformia. 

Jossain toisessa yhteydessä vähemmän muodollisessa kuvassa Armin näytti tältä. 

Jossain kartanon lähellä olleen rakennuksen seinässä tai aidassa oli tämmöinen kyltti. 

Kyseessä on Arminin  setä, hän näytti tältä. 

Olemme näköjään liikkuneet incognito tuolloin, Minin perä on muurautunut lumesta umpeen. 

Pieneksi harmikseni löysin nyt melko läheltä hienolta näyttävän kirkon kartalta, Piilan ortodoksikirkon. Alkaa vaikuttaa siltä, että retki Saarenmaalle on taas tehtävä. 

 

Seuraava kohde oli Kaarman kirkko. Se näyttää kuvissa melko tylyltä rakennukselta. 

Päivä alkoi olla nähtävyyksien osalta valmis, lähestyimme Kuressaarea pohjoisesta ja pysähdyimme ennen keskustaan ajoa katsomaan tien 77 varressa olevaa Siioni kirikiä. Se on 1990-luvun arkkitehtuuria ja sen kauneudesta voi olla montaa mieltä. Ilman ristiä sitä voisi luulla pieneksi paloasemaksi letkutorneineen. 

Olemme ilmeisesti käyneet vielä iltakävelyllä juuri ennen pimeän tuloa katsomassa pari juttua, jotka menevät kategoriaan streetart. Voi kyllä olla, että minä olenkin pötkötellyt hotellihuoneessa ja Antti on käynyt yksin kävelyllä. 

Pizzalla on käyty, juustoa ei näy säästellyn. 

Lisään tämänkin postauksen kartanon CampaSimpukan ylälaidan Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne aakkostelen kaikki katsomamme Viron kartanot. Seuraavassa osassa siirrymme taas mantereelle, mutta katsottavat pysyvät samoissa aihepiireissä. 

Nyt koetellaan muistia – kevään 2023 kartanoreissu Viroon

Nyt minulla on virallisesti huono muisti. Muistin kyllä, että yksi kartanofriikkireissu Virosta on postaamatta, mutta että se reissu tapahtui jo maaliskuussa 2023, eikä viime maaliskuussa, sitä en muistanut. Onneksi muistin kuitenkin sen, että tein matkasta jonkunlaiset haparoivat paperimuistiinpanot ja kuviakin on otettu, joten saatan tässä päästä vielä omille jäljillemme. 

Emme siis käyneet viime vuonna kertaakaan Virossa, mikä on ensimmäinen viroton vuosi sitten 2014. Sanon aina, että #kunontuotaaikaa, mutta totuus on, ettei sitä nyt ihan hirveästi kuitenkaan ole. 

No niin, nyt sitten muutaman maaliskuisen päivän pariin, heti alkajaisiksi huomaan kuvista, että lunta on riittänyt tuolloin maaliskuun ensimmäisellä viikolla. Päivä oli 5.3.2023. En muista enää millä paatilla menimme ylitse, mutta ensimmäisenä kohteenamme (instapäivityksen mukaan heti Lidlin jälkeen) oli Holokausti mälestusmärk Kloogassa. Linkin takana olevasta artikkelista voi lukea keskitysleiristä, joka oli tuolla paikalla natsimiehityksen aikaan. Tiet olivat hyvin auratut ja parkkipaikka myös, mutta pitkä muistomerkki vuodelta 1994 oli huurteen ja ohuen lumipeitteen alla, joten puhdistimme sitä vähän voidaksemme nähdä mitä siinä oli. 

Seuraavaksi ajelimme katsomaan aika lähellä olevaa Leholan (saksaksi Lehhola) kartanoa. Tai mitä siitä on jäljellä. Ei kovin paljon. Kartanon nyt jo tulipalossa tuhoutunut päärakennus oli alunperin 1700-luvulta ja sitä muunneltiin voimakkaasti seuraavalla vuosisadalla. Lainakuvassa (palautan heti pyydettäessä) näkyy millainen rakennus oli vielä ennen tuota tuhoisaa tulipaloa ja seuraavassa kuvassa näkyy miltä se näytti keväällä 2023. Hieman ristiriitaisia tietoja tulee esiin tulipalon ajankohdasta, se oli joko vuonna 1999 tai 2000. 

Sain selville, että ennen vuotta 1917 kartanon omisti Paroni Edmund Girard de Soucanton, joka myi kartanon Keilan alueella toimineelle maanviljelijälle nimeltä August Busch ja agronomille nimeltä Eduard Laur. Heiltä kartano pakkolunastettiin valtion omaisuudeksi vuonna 1926. Buschista kerrotaan toisaalla myös, että hän oli kirjailija ja toimittajakin. Eduard Lauria en onnistunut löytämään kuin nimenä jostain Viron agronomian historiaa käsittelevästä artikkelista. August, (mikäli löysin oikean Augustin) näytti tältä. Ja ainakin tämä August näytti tältä. 

Olen nyt hieman ruosteessa sen suhteen miten näitä kartanoitten historioita ja niihin liittyneitä ihmisiä jäljitetään, mutta uskoakseni löysin kyseisen paronin, mutten sitä milloin ja missä hän kuoli tai miltä hän näytti. Todennäköisesti löysin hänen poikansa kuvan, mutta koska en ole varma, en liitä sitä tähän. Perheen lapsien kerrotaan syntyneen Kulnassa, jonka niminen paikka Harjumaalla edelleen on, mutta mitään kartanoa en sillä nimellä löytänyt. Paroni itse ilmeisesti syntyi Tallinnassa, mutta hänen perheeseensä liittyi myös Jōhvin (Jewe) kartano, joka oli Itä-Virumaalla ja tuhoutui toisessa maailmansodassa. En löytänyt nopealla etsimisellä paikkaa, missä Jōhvin kartano tarkalleen ottaen sijaitsi. 

Olimme matkalla Haapsaluun, mutta siinä mennessä kävimme vielä muutamassa paikassa ennen kuin pääsisimme majoitukseen ja päivänvalo loppuisi. Maaliskuussa sitä oli kyllä jo mukavasti enemmän kuin tämän kirjoittamisen aikaan vuoden ensimmäisenä päivänä. Reitillemme osui Vasalemman vesitorni, se sijaitsee aivan lähellä Vasalemman kartanoa, sen olemme katsoneet aiemmalla reissulla, kesällä 2019. Silloinkin postauksen kirjoittaminen otti aikaa, muttei sentään puoltakaan vuotta. Tämä vesitorni ei ollut tajuntaa liikuttavaa, muttei kaiken tarvitsekaan olla. Emmekä näköjään ole menneet edes kovin lähelle, ei sinne lumen ja mahdollisesti yksityisen pihapiirin vuoksi tainnut olla menemistäkään. 

Seuraava kohde oli Ämarin lentokentän lähellä oleva lentäjien haustausmaa. Se oli jokseenkin pysäyttävä kohde. Toisaalta oli hienoa, että oli paljon lunta, muttemme voineet kahlata kovinkaan laajalti katsomassa hautoja. Tuolloin Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan oli juuri kestänyt vuoden ja sitä mietti, miten kauan se vielä mahtaa kestää. Ja yhä se on menossa pian kaksi vuotta myöhemmin eikä maailma muutenkaan tunnu menevän hyvään suuntaan. Mutta yhäti, jokainen vainaja tälläkin hautausmaalla on lepopaikkansa arvoinen. 

Koska kello ei ollut vieläkään tarpeeksi, päätimme piipahtaa katsomassa Ungrun linnaa, siellä olimme olleet muutaman kerran aikaisemminkin. Tässä linkki ensimmäiselle reissulle. Tämä olikin ensimmäinen kerta paikanpäällä talvella. Raunioille vei kyllä muutaman ihmisen kulkema polku, joten emme pahasti joutuneet kahlaamaan. 

Saatoimme hieman piipahtaa vieressä olevan Kiltsin entisen lentokentän reunamalla kurkkaamassa konesuojia. 

Palatessamme kohti Haapsalua katsoimme vielä yhden vesitornin, joka on lähellä Kiltsin kartanon raunioita. Kyseinen kartano on aivan atomeiksi hajonnut, enkä ole varma olemmeko aikoinaan edes löytäneet oikeaa kivikasaa, mutta viime vuosisadan vesitorni siellä lähellä on kuitenkin olemassa, se ei varmaan mitenkään liity Kiltsin kartanoon. 

Se päivä olikin sitten aikalailla siinä. Majoituimme tuolloin kivassa asunnossa, jonne oli  jyrkät portaat, muttei muuten mitään valittamista. Kävimme iltasella jossain ravintolassa syömässä, se paikka taitaa olla menneisyyttä ja tilalla on sushipaikka tai sitten pihvipaikka, tältä etäisyydeltä en saa ihan selkoa. Silloin söimme korealaisvaikutteiset kimchipurilaiset ja joimme paikallista olutta. 

Meillä oli aamiaistarvikkeet mukana ja täydellisessä keittiössä aamupalaa oli oikein hyvä valmistaa. Tästä ei ole olemassa kuvallista todistusaineistoa. 

Seuraava päivä oli yllätyksettömästi 6.3.2023. Tarkoitus oli mennä päivän kuluessa Saarenmaalle ja katsastella siinä mennessämme yhtä jos toista kiintoisaa. Aloitimme katsomalla kolmannen tai neljännen kerran Haapsalun rautatieaseman ja sen pitkän asemalaiturin. Se oli aivan ennallaan. Itse asiassa kävimme kuvien aikaleimojen perusteella siellä myös edellisenä päivänä juuri ennen majoitukseen menoa, mutta halusimme käydä uudelleen, koska aurinko paistoi aamulla edullisemmasta suunnasta. On se hyvä, että koko ajan raahaa mukanaan loppumatonta datahäntää. Kyllä google, meta ja kuka muu ties tietää missä sitä on oltu, vaikkei itse enää muista. 

Rautatieaseman jälkeen lähdimme sitten kiemurtelemaan kohti Virtsua, josta menisimme lautalla Muhun kautta Saarenmaalle. Kiemurteleminen tarkoittaa tässä kohden sitä, että menimme ensin katsomaan Karusen Margareetan kirkon, joka näyttää tältä. Sisälle ei ollut menemistä, ovi oli visusti kiinni. Lehdetön aika vuodesta on hyvä kirkkojen kuvaamiseen. 

Palasimme hieman takaisin päin samaa valtatietä ja kävimme katsomassa Karusen hautausmaata. Muistan nyt tuumineemme, että mikä kiire tässä on, aurinko paistaa, käydäänpä tuollakin vielä. Kappeli (näin ymmärsin) oli pieni ja lähellä oli myös jonkun suvun vähän fiinimpi hautakammio. 

Jonkun matkan päässä kohti satamaa oli seuraava katsottava kohde, Uue-Virtsun raunioitunut ortodoksikirkko. Se oli aivan maantien varressa Kōmsin kylässä ja helppo katsottava, ei vaatinut hangessa kahlaamista. Keskimmäisessä kuvassa on hieno tietotaulu kirkon historiasta ja mikäli englannintaitoni riittää, kirkon tuhoutuminen alkoi 1970-luvulla, kun hyvin lähelle kirkkoa rakennettiin jonkunlainen sähkölinja (closed circuit) ja joko se itsessään tai rakennustöistä aiheutuneet tärinät vahingoittivat kirkon rakenteita ja vuosikymmenen lopulla osa katosta romahti vieden mukanaan ikkunoita. 

Satama alkoi olla jo aika lähellä, mutta poikkesimme vielä katsomaan Hanila Palusen kirkon, jonka voisi sanoa olevan Karusen kirkon lähisukulainen noin niinkuin äkkivilkaisulla. 

Taaskin meillä oli hyvä tuuri lauttamatkan suhteen, ei varattuja lippuja, kunhan ajoimme satamaan, ostimme lipun, ajoimme satamaan ja samantien lautta lähtikin jo liikkeelle. 

Muhulla kävimme katsomassa Hellamaan ortodoksikirkon. Olin näköjään tössinyt hieman oman karttamme kanssa ja laittanut paikkamerkintään väärän kirkon kuvan . Meni hetki  aikaa tarkistaa kirkon oikea ulkonäkö ja mikä oma kuvamme vastaisi sitä. 

Muuta meille uutta emme Muhulta sitten hoksineetkaan vaan ajoimme pengertietä Saarenmaalle. Ensimmäisenä katsoimme hauskan pienen nähtävyyden tien varressa. Se on rajapyykki sille, ketkä viroa puhuvat käyttävät kirjainta ö ja ketkä kirjainta ō. Ymmärsin, ettei tämä ole mikään tiukkapipoinen juttu kuitenkaan. Mistä lie tuo Mini tuohon pölähtänyt. 

Olimme menossa Kuressaareen, mutta aika monen mutkan kautta, tuossa kohden kello oli kuvan aikaleiman mukaan vasta puoli yksi ja valoisaa aikaa oli vielä muutamia tunteja. Pilviä kyllä näkyy kertyneen taivaalle. 

Orissaaressa katsoimme käänteiskauniin vesitornin ja yhtälailla arkkitehtoonisesti hieman vähempi sievän helluntaiseurakunnan kirkon. Ei liene vaikeaa erottaa kumpi on kumpi. Tuo vesitornimalli on ollut kyllä erittäin yleinen, jossain on ollut sopiva muotti ja sillä on menty vuosikymmenet. 

 

Orissaaren jälkeen olemme näköjään lähteneet ajamaan saaren pohjoisrantaa muutaman kirkon ja kartanon tähden. Ensimmäisenä on vastaan tullut Jaani kirik, en oikein tiedä mikä tässä on kirkon nimi (Jaani on yleensä Johanneksen kirkko) ja mikä kylän nimi. En muista enää miksemme menneet sen pihaan asti, vaan kuvasimme sen tieltä kauempaa pellon ylitse. 

Lähdimme sitten kohti etelää keskeltä saarta kulkevaa tietä ja katsoimme etäältä Taaliku (Thalick) nimisen kartanon, jolla on hieno korjattu ulkoasu ja ilmiselvää elämää. Autojen rekkarit olivat sopivasti lumiset, niin ei tarvitse niitä peitellä. Rakennus on 1800-luvun loppupuolen tuotos ja viimeinen omistaja ennen maareformia Theodor Förster.  

Hieman lisää kaivamalla tulin tietäneeksi, että Theodor, hänen vaimonsa ja yksi tyttäristä tulivat tapetuiksi vuonna 1919 Saarenmaan kapinan yhteydessä. Samassa yhteydessä mainitaan Alexander von Buxhoeven ja hänen veljensä Arthur, he olivat Kuivastun kartanon omistajasukua ja kuolivat samassa yhteydessä. Kuivastun kartanon paikan löysin kartalta Kuivastun sataman pohjoispuolelta, siellä on yhä Mōisatee (kartanotie), kartano on tuhoutunut jo kokonaan, siitä on vain nimimaininta kartanolähteissäni ja netissä muutama kuva. 

Näihin kotitekoisiin tiedonkaivuisiin tulee suhtautua varauksella. Löysin lopulta monta Theodor Försteriä, jotka ovat keskenään sukua, mutten ketään jonka kuolinajaksi kerrottaisiin tuo vuosi 1919. Se Theodor, jota arvelin Taalikun isännäksi, tuskin saattoi saada 1920-luvulla kolmea lasta, jos oli kuollut jo vuonna 1919. Niinpä tämä osuus Taalikun historiassa jää hieman hämäräksi. Alan kyllä taas päästä kartanoviron makuun, kääntäjä tietysti apuna ja kaikki kartanokirjamme. Löysin kyllä Theodorin veljen Herman Eduardin, joka kuoli tuon Saarenmaan kapinan aikaan, samoin hänen vaimonsa. 

Vielä ennen Kuressaareen menoa poikkesimme katsomaan Öörikun kirkkoa, kuten huomaatte tällä kylällä paikan nimessä on Ö-kirjain eikä Ō. 

Otimme tämän jälkeen suunnan kohti länttä ja kävimme katsomassa Linnakan kylässä olevan Karjan kirkon. Se oli jotenkin tylyn näköinen rakennus. 

Seuraavana oli vuorossa jälleen kartano. Sen nimi on Karja (Karrishof) ja nyt kyllä mietityttää kuinka paljon saan aikaa menemään etsiessäni siitä tietoa. Tuon Taalikun kanssa meni puoli päivää, enkä edes päässyt perille. Karjasta kerrotaan, että sen matalampi keskiosa olisi 1700-luvulta ja korkeammat päädyt seuraavalta vuosisadalta. 

Karjan kartano on nykyään kirjastona ja sen viimeisin omistaja ennen maareformia mainitaan olleen Konrad von Sengbusch. Hänet kyllä löydän, mutta hän ilmeisesti kuoli jo vuonna 1913, enkä tiedä kuka sen jälkeen ennen maareformia omisti kartanon. Tältä näyttivät Konrad ja hänen toinen vaimonsa Marilise. Karjasta en saanut selville mitään kovin mielenkiintoista. Yksi perheen tyttäristä kuoli vasta vuonna 1971 Ruotsissa. 

Karjan vesitornissa on jotain tuttua, sellaisia on siis nähty jo 13 tusinassa, tässä yksi lisää. 

Joku voisi luulla, minä mukaan luettuna, että tässähän sitä alkaisi olla jo päivälle mittaa ja katsomista piisata, mutta mitä vielä. Monta kohdetta vielä jäljellä! Lupaan, että päätän tämän postauksen siihen kohtaan, kun päät painuvat Kuressaaressa tyynyyn ja jatkan toisessa postauksessa lisää. 

Poikkesimme katsomaan miltä Kaalin kraaterilla näytti ja siellähän oli oikein rauhaisaa ja kaunista. Olemme käyneet siellä monta kertaa ja nyt taisi olla ensimmäinen kerta, ettei ollut ketään muuta paikalla. 

Aivan kraaterin lähellä on Kōljala mōis (no tuossa tuo ō-kirjain taas on!). Saksaksi paikan nimi on Köljall ja kävimme siellä jo aiemmin vuonna 2018 ja 2019, en kovin paljon silloin ole ottanut siitä selkoa, vähän kuitenkin, kuten tämän postauksen puolivälistä voi lukea. Minulla ei näytäkään olevan yhtään kuvaa puhelimen arkistoissa, olenkohan mahtanut olla jo vähän väsähtänyt tässä kohden päivää. Tämä kauniin värinen kartano on aina ollut yksi Viron kartanoitten suosikeistani. 

Myös aivan lähellä sijaitsee tämä ei niin sievä Reekülan metodistikirkko, ei jää paljon myöhempää pohdittavaa tästä. 

Useilla näistä reissuista tulee eteen tilanteita, jotka yllättävät täydellisesti. Kohtaamisia ja hetkiä, jotka menevät suoraan sydämeen ja jossain määrin muistiinkin. Tuollainen hetki oli tuona päivänä juuri tapahtumassa. Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun olimme katsoneet tuon yllä olevan metodistikirkon ja olimme kieltämättä hieman väsähtäneitä ja onhan-näitä-nyt-jo-nähty-tunnelmissa, huomasimme tienviitan kirkolle, jota emme olleet ennalta karttaamme merkinneet. 

Minä olen yleensä hyvin helposti houkuteltavissa jättämään kaikenlaiset yllätysnumerot väliin, mutta välillä rohkaisen mieleni minäkin. Antti kääntyi portista pihaan ja näimme tontin reunassa vajarakennuksen takana mitä kauneimman ortodoksikirkon. Koska portti oli auki, tohdimme pysäköidä ja kömpiä ulos autosta. 

Meitä vastaan käveli nunna tai sisar, en tiedä kummalla nimellä heitä pitää kutsua. Hän luuli, että jotkut odottamansa henkilöt olivat saapuneet, mutta kun huomasi, ettemme ole ne henkilöt hän pyysi meitä tulemaan kuitenkin pitemmälle ja tarjoutui esittelemään meille kirkon. Meille olisi kelvannut pelkkä ulkopuolen katsominen, mutta hän kipaisi hakemaan avaimet ja päästi meidät sisälle kirkkoon. 

Saimme pienen esittelyn kirkosta ja koko luostarista, mutten ikävä kyllä muista enää yksityiskohtia. Olin jotenkin niin sen tunteen vallassa, että välillä pitää mennä sinnekin, minne ujostuttaisi mennä. Katsottuamme kirkkoa riittävästi menimme vielä pihan poikki ja vilkaisimme mennessämme ilmeisesti autotalliin, joku oli reissussa juuri. Ikoni loisti takaseinästä. 

Sisar ehdotti, että kävisimme vielä päärakennuksen kaupassa, sieltä voisi ostaa hunajaa ja jotain muita tuotteita ja ostimmekin kilon purkin hunajaa. Nyt kun luin paikasta googlearvioita, muutkin olivat ihastuneet samoihin asioihin ja ostaneet hunajaa. Hyvä myyntinainen heillä. Googlen mukaan paikka olisi pysyvästi suljettu, mutta niin siinä saattoi lukea tuolloinkin. Päästävät ehkä satunnaisia ihmisiä käymään, jos siltä tuntuu. 

Tästä kohtaamisesta jäi samankaltainen hyvä mieli kuin monta vuotta aiemmin käydessämme Kabalan kartanossa, tämän linkin takana olevassa postauksessa kirjoitan muistakin rautalankakuureista, joita ajoittain nautin. Minun on syytä aika ajoin huomata se, että turvallisuushakuisuus ja tarkoituksellinen sivullisuuteen pyrkiminen ei ole minulle aina parasta. Voi olla ihan hyvä ajatus mennä nunnaluostariin tuosta vaan. 

Nyt me todellakin aloimme olla lähellä päivän määränpäätä, katsoimme vain ja ainostaan pari vesitornia Kuressaaressa enää, yhden tutunnäköisen ja toisen, jota emme aiemmilla käynneillä olleen edes vesitorniksi tienneet. 

Olimme kaksi seuraavaa yötä Arensburg-hotellissa, mutta emme menneet kylpylään, koska emme niistä perusta. Kävimme jossain kaupungin ravintoloista syömässä, mutten yhtään muista mikä paikka se oli. Ehkä Ristorante la Perla vai joku muu samalla Lossi-kadulla. 

EDIT: Huomaan kuvavirrastani, että katsoimmehan vielä tuona iltana syömään mennessämme kaksi Kuressaaren kirkoista, joita emme aiemmilla käynneillä olleet noteeranneet tarpeeksi. Valo oli melkein loppu tässä vaiheessa iltaa, mutta kuvat kuitenkin kelpaavat. Ensimmäisen kirkon nimi on Pyhän Nikolain kirkko ja toisen Laurentiuksen kirkko. 

Aamulla sitten jatkui häikäisevien nähtävyyksien metsästäminen, siitä seuraavassa postauksessa. Lisään tämän postauksen kartanot CampaSimpukan ylälaidan Mōis-hulluutta-välilehdelle, siellä ovat aakkostettuna parhaani mukaan (virolainen aakkostaminen on vähän meikäläisestä poikkeavaa enkä ole kotimaisessakaan  mikään haka) linkkeinä postauksiin, joissa kyseisestä kartanosta on puhetta. Tiedän, etteivät nämä ole niin jokaisen lukijan kiinnostuksen kohteita, mutta haluan itselleni muistiin kaikki katsomamme kartanot.